16.3 Kateuden aika

Elämä on täynnä muistutuksia siitä mitä minulta puuttuu. Useimmat niistä tulevat minua vastaan toisten ihmisten muodossa. Jotkut heistä ovat vain varttituttuja Facebook kavereita, joita kadehdin, kuvittelemalla että heillä menee paremmin kuin minulla.[1]

Siitä asti, kun muinaisihminen ja nykyihmisen lapsi oppivat vertaamaan itseään toiseen, kateus on ollut oleellinen osa hänen sosiaalista elämäänsä. Toisen aseman kadehtiminen ja siihen pyrkiminen on seurannut ihmistä alkulaumasta asti. Vuorovaikutustaitojen syventyessä ja kulttuurin rakentuessa laumaa suuremmaksi, kateuden muodot monipuolistuivat, mutta yksikään kulttuuri ei ole ollut kateudesta puhdas. Monesta kulttuurista puuttuvat sanat rakkaudelle, armolle, oikeudenmukaisuudelle ja kehitykselle, mutta kaikissa kulttuureissa on löydetty tapa ilmaista kateellisen ihmisen mielentila.[2] Joku on aina vähän enemmän kuin minä.

1.            Kateuden anatomia

”Ei sinua inhimillisten luonteenvikojesi takia kukaan vihaa, suurvisiiri Ibrahim, vaikka ihmiset niitä mielellään paisuttelevat tehdäkseen kaunansa itselleen ja muille ymmärrettäväksi. Sinua vihataan vain siksi että luonnonlahjojesi ansiosta olet enemmän kuin muut ihmiset, eikä kukaan tavallinen ihminen ajan mittaan voi sellaista sietää. Viljapellostakin ihminen ohi kulkiessaan vaistomaisesti katkaisee muita korkeammaksi ylenneen korren hypistelläkseen sitä sormissaan. Miten verrattomaksi enemmän häntä ärsyttää pää, joka ihmisten joukossa kohoaa muita ylemmäksi. Mutta tuo kaikki on ihmisen luonnollista heikkoutta.” Mika Waltari[3]

Kateudelle on kyllä löytynyt sanoja, mutta millaiselta kateellinen ihminen näyttää? Kasvokuvista on helppo tunnistaa surulliset, pelokkaat ja iloiset ihmiset, mutta kuka löytää ilmeen perusteella kateelliset oppilaat luokkakokouksen ryhmäkuvasta? Sitä mukaa kun esi-isämme oppivat kateuden vaarallisuuden, he oppivat myös salaamaan kateelliset tunteensa ja aikeensa. Kateus kehittyi katalammaksi. Kaikista mielen tiloista kateus on kaikkein tarkimmin salattu. Ylpeydestä, laiskuudesta, ahneudesta ja vihasta voi jopa kerskua, mutta kukaan ei halua tunnistaa kateuden ohjausvoimaa ainakaan oman tai yhteisönsä käytöksen takapiruna. Mutta juuri sitä se kuitenkin on: Monen ongelman takana vaikuttava pirullinen, tunne, aikomus ja juoni.

Aihe on ollut kirjoitusaihelistallani jo noin parikymmentä vuotta. Nyt harmittaa, etten tarttunut siihen aiemmin. Olisi pitänyt kirjoittaa siitä heti Häpeä-tutkielmani jälkeen. Olen hämmentynyt siitä, kuinka vähän olen katsellut itseäni ja ympäristöäni tämän kaikista vanhimman sosiologisen ongelman valossa. Nyt näen, kuinka paljon kadehdituksi tulemisen pelko on ohjannut käytöstäni ja kuinka tarkkaan olen piilottanut ja trivialisoinut oman kateuteni.

Tätä kirjoittaessani olen tutkinut historiaani ja sydäntäni uuden etsintäkuulutuksen kanssa. Vaikka kirjoitan myös kateuden antropologiasta ja politiikasta, toivon että löydät tarpeeksi opasteita matkallasi omaan elämääsi.

Useimmilla meistä on jonkinasteista kokemusta kateudesta. Joko se on tuntunut vain myrkyllisenä pistona palleassa tai sitten se on käynyt kurkusta kiinni, hakannut nyrkeillään rintaan ja kaventanut näkökenttää kiväärin tähtäimen kokoiseksi.

Kateellinen voi olla toisen hiuksille tai hänen hyvyydelleen. Kateus voi olla pienesti kirvelevää ihailua tai pakkomielteistä pahansuopuutta ja säälimätöntä vahingoniloa. Kateus voi näkyä vähän vinona kehuna tai tahallisena toisen maineen tärvelynä. Kateus voi olla yhden ihmisen salainen pahe tai miljoonien yhteinen tuhovimma. Jos haluat tuntea kateuden hajun, vieraile jossain suuren julkisuuden palkintotilaisuudessa, jossa palkinnon saajat on äänestetty kulissien takana, tai valittu kovin henkilökohtaisin perustein.

Kuka tahansa voi tunnustaa kadehtivansa mitä tahansa, paitsi juuri sitä kaikkein olennaisinta: kunnioitettuja ominaisuuksia ja ihan pelkkää kaunista ihmisen hyvyyttä. Kilttejä kyllä kiusataan kouluissa ja työpaikoilla, mutta ei sitä kukaan kutsu kateudeksi hyvyyttä kohtaan. Kun joku mollaa luokan kauneinta, kateus kyllä tunnistetaan. Kansa salaa helpotustaan, kun joku harvinainen hyvä ihminen paljastuukin tekopyhäksi ja poikkeuksellisen vilpittömäksi uskottu, näyttäytyykin tavallisena valehtelijana. On tietenkin viihdyttävää katsella, kun julkisuuden turhatkin lellikit joutuvat epäsuosioon. Kenen tahansa itseään liikaa mainostaneen ihmisen kompurointi tuottaa salaista tyydytystä, mutta suurinta vahingoniloa tuottaa hyvyyden ammattilaisten julkinen nolaus. Mitä meni luulemaan itsestään liikoja.

Mikä saa meidät moittimaan rohkeaa yltiöpäiseksi, älykästä ovelaksi, ahkeraa työnarkomaaniksi. luottavaista tyhmäksi ja kääntämään minkä tahansa hyveen epäilyttäväksi?   Mikä saa meidät toivomaan idolin epäonnistumista, kunnioitetun sankarin häpäisemistä, esikuvan putoamista säälittävään asemaan, työtoverimme irtisanomista tai sisarustemme joutumista vanhempien epäsuosioon? Mikä viettelee rakastavaiset keskinäiseen kilpailuun, naiset ja miehet ottamaan mittaa toisistaan ja vanhemmat nöyryyttämään toisiaan lasten edessä? Mikä saa isät ja äidit sabotoimaan lastensa koulutusta ja suhtautumaan ynseästi jälkeläistensä onnistuneempiin parisuhteisiin?

Miksi kehitysmaan kylän maanviljelijä pelkää parantaa satoaan uusilla lannoitustekniikoilla? Mikä saa meidät kiihkeästi taistelemaan niin pienten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseksi? Mikä muuttaa arvolaiskan vätyksen hurjaksi ja armottomaksi ihmisoikeustaistelijaksi? Mikä on esimiehen suurin vaikeus kiitosten, tunnustusten ja palkankorotusten jakamisessa? Miten pelkkä kadehdittavuus tuottaa niin paljon ilmaa yrityksen myyntiarvoon? Miksi kaikki yritykset tasata toimeentuloerot ja kaikki muutkin erot, ovat johdonmukaisesti epäonnistuneet? Miksi elintason nousu ei lisääkään kansalaisten tyytyväisyyttä? Miksi joku haluaa kalifiksi kalifin paikalle, muistamatta millaista haaremia kalifin pitää elättää?

Entä kuinka paljon olet vältellyt parrasvaroja ja varonut loistamasta lahjoillasi? Oletko koskaan tahallaan mitätöinyt itseäsi, ampunut itseäsi jalkaan ja ihmetellyt jälkeenpäin miksi ihmeessä sinä noin tulit toimineeksi? Kuinka paljon omaisuutta ja kuinka monta ominaisuutta olet pannut piiloon, jotta et vain tulisi herättäneeksi kateutta läheisissäsi? Oletko koskaan piilottanut kykysi ja osaamisesi, jotta et vain herättäisi kateutta?

Selittyykö kateus kateellisten ihmisten perinnöllisten ominaisuuksien kautta? Onko kateus varhaisten suhteiden kehityshäiriöitä? Voiko lapsia kasvattaa sellaisiksi, että he eivät tunne lainkaan kateutta, vai kuuluuko kateus ihmisyyteen samalla tavalla kuin seksuaalinen halu tai nälkä ja jano?

a)           Tuhat ja yksi Tuhkimoa

”Kateutta on kuitenkin ollut olemassa niin kauan kuin ihmiset ovat osanneet selittää toisen ansaitsemattoman menestyksen itselleen lohduttomana.”[4] Kristian Holmas

Satu Tuhkimosta ja hänen kateellisista siskoistaan on eräänlainen perussatu. Siitä on yli 700 versiota neljältä eri mantereelta yli tuhannen vuoden ajalta. Meillä tunnetuimmat versiot ovat Perraultin ja Grimmin veljesten tekemiä. Sakari Topeliuskaan ei malttanut olla kirjoittamatta siitä omaa versiotaan. Joissakin skandinaavisissa versioissa Tuhkimo onkin poika, joka lopulta löytää prinsessan.

Sadut auttavat lasta hahmottamaan hyvyyden ja pahuuden maisemia, erottamaan teeskennelty todesta, sekä tunnistamaan itsensä sadun eri hahmoista. Samoista syistä aikuiset tarvitsevat kirjallisuutta ja elokuvia, tarinoita ihmisen vaikeasta osasta näennäisyyksien ja liiankin toden maailmassa.  Aikuiset tarvitsevat myös määritelmiä ja analyysejä taivuttaakseen mielensä edes jotenkin käsittämään kateuden kaltaista hulluutta.

Sokrates on ehkä ensimmäinen kateutta pohdiskellut filosofi. Hänestä tämä sielun pahalaatuinen kasvain on ylpeyden tytär, murhaaja ja kostaja, salainen kapinaan lietsoja, ainainen hyveiden kiusaaja, myrkky joka syövyttää lihan ja kuivettaa ytimen luista.[5]

Kateudesta eniten kirjoittaneet filosofit ovat kaikki poikamiehiä. Spinoza, Kant, Kierkegaard, Schopenhauer ja Nietzsche. Näillä traagisilla hahmoilla oli kokemusta kateudesta ja kadehdittuna olemisesta, sekä kykyä tunnistaa kateuden keskeinen rooli kulttuuriin muodostuksessa.

Kant olisi nuorena halunnut naimisiin, mutta oli siihen liian rahaton. Kun hänellä oli rahaa, hänestä oli tullut niin tavoilleen pakkomielteinen, ettei elämään enää mahtunut naista. Kantin mielestä kateus oli tuskastumista toisen menestyksestä silloinkin, kun se ei millään lailla ollut itseltä pois. Tämän säälimättömän toisen hyvän tuhoajan vastakohta on myötätunto.

Kierkegaard tunsi tanskalaisen pikkukaupungin kaikkia vartioivan ja latistavan kateuden. Hän suojasi itseään siltä, kirjoittamalla useimmat kirjansa salanimellä. Itsekin hän tunsi kateutta menestyneempiä kirjailijoita kohtaan, kun omia teoksia myytiin hänen elinaikanaan vain muutamien satojen painoksina.

Schopenhauer piti kateutta tuhansien keskivertojen kapinana neroutta vastaan, yrityksenä tasapäistää kaikki erinomaisuus. Kateellinen vahingonilo on aidosti pirullista ja kateellisen nauru tulee suoraan helvetistä.[6]

Nietzscheä riivasi loputon kateus Wagneria kohtaan. Hän tunsi sivistyksen pinnan alla jatkuvasti vaanivan kateuden ja kaunan. Silti hän ylpeili kilpailevan kateuden ja kaunan yläpuolelle kohonneesta uudesta pöyhkeästä yli-ihmisestä (Der Ubermensch), jonka ei enää tarvitse kadehtia ketään eikä mitään, koska Jumalakin on kateudella tapettu. Zarahustra oli tarpeeksi ylväs ja kaikista riippumaton, ollakseen kadehtimatta ja vihaamatta ketään.

Näitä pohdiskellessa kateelliset intohimot ovat kyntäneet maailman rajoja verellä ja lietsoneet perheiden jäseniä toisiaan vastaan. Tuhansien Tuhkimoiden tarinat eivät ole päätyneet linnan juhliin.

b)           Kadehtija

”Kateus on jonkinlainen alkutunne, josta kaikki käyttäytyminen ja ryhmässä toimiminen lähtee liikkeelle.” Risto Saarinen[7]

Miltä kateus sitten näyttää? Minkälainen on kadehtiva ihminen?

Kadehtijan elämä ei tunnu lahjalta vaan taakalta, jota ei haluaisi kantaa. Se ei ole siunaus vaan rangaistus, joka on pakko lusia. Oma elämä on kuin suuri vahinko, jonka ei olisi pitänyt sattua. Joku muu on saanut tai varastanut kadehtijan elämän, sen oikean elämän, sen jota kannattaa elää. Siksi hän protestoi elämäänsä ja saamaansa hyvyyttä vastaan, eikä missään nimessä kiitä ketään mistään. Vain hölmöt ovat kiitollisia. Toisen kiittäminen on itsensä köyhdyttämistä. Toisen maineen nostaminen on itsensä alentamista. Toisen kunnioittaminen on itsensä halveksimista. Parempi on käyttää kaiken taitonsa epäsuoraan kritiikkiin ja salakavalaan arvosteluun.

Kadehtijan logiikan mukaan kadehditun omaisuus, menestys, hyvinvointi ja hyvyys ovat syypäitä kadehtijan paitsi jäämisen tunteeseen, onnettomuuteen ja yksinäisyyteen. Siksi hän vaatii itselleen kadehditun elämää ja kun ei voi sitä saada, hän keskittyy pilamaan sen maineen tai muulla tavalla tuhoamaan sen.

Kateus ei pohjimmiltaan kohdistu vain omaisuuteen tai ominaisuuksiin vaan itse olemiseen. Se on äärimmäisen turhauttava yritys varastaa toisen identiteetti.[8] Vaikka toisen olemus olisikin ryöstettävissä, kadehtija ei silti voisi istuttaa sitä itseensä. Hylkimisreaktio tuhoaisi senkin mitä hänestä vielä on jäljellä. Siksi kateellinen siirtyykin hylkimään kadehdittua ylimielisellä piittaamattomuudella. Hänelle on tärkeää välittää kadehditulle viesti siitä, ettei lainkaan välitä ihmisestä, jota ajattelee koko ajan.

”Voisin antaa sinulle anteeksi mitä tahansa, paitsi sen, että sinä olet mitä olet, tai sen, että sinä ylipäänsä olet, ja varsinkin sen, että minä en ole sitä mitä sinä olet, että minä en ole sinä.”

Kateus on puutostauti, huomion ja hyvyyden vajetila, jota erheellisesti yritän parantaa tuhoamalla muiltakin sen, mistä itse olen jäänyt paitsi. Kateus on harha varastetusta hyvästä elämästä, jota muut nyt elävät puolestani. Miten voin olla vihaamatta elämää, joka oli tarkoitettu minun elettäväkseni. Mitä parempi se on ja mitä kauniimmalta se näyttää, sitä päättäväisemmin minun täytyy se tuhota. On niin väärin, että joku muu elää sitä elämää, joka olisi kuulunut minulle. Itse elän oman elämäni varjoa oman elämäni varjossa. Minun on pakko tuhota hänet, saadakseni elämäni takaisin. Muuten se kääntyy minua vastaan. Tunnen jo kuinka se on alkanut vainota minua. En saa hetken rauhaa, kun riivattuna mietin minulle kuuluvaa toisen omana, minua toisena. En kestä kantaa tyhjyyteni taakkaa. Minä häviän täyteyteni varjoon. Hänet täytyy tuhota.

Juuri sitä Tuhkimon äitipuoli yritti. Hän oli katkera leski, jonka kohtalaisen äveriäs mies oli pelastanut yksinhuoltajuuden kiroilta – tai ainakin melkein. Mies osteli tyttärille kyllä vaatteita, mutta jätti uuden vaimonsa sen jälkeen yksin kahden itsekeskeisen typeryksen ja muuten vaan sietämättömän ex-vaimonsa kakaran kanssa. Hän kadehti tuota juonittelematonta neitokaista, joka tuntui elävän onnellisen perhe-elämän muistoista. Se ärsytti häntä. Tyttö tuntui unelmoivan jostain hyvästä, joka oli auttamattomasti jo ohittanut tämän rupsahtaneen äitipuolen. Hänellä ei enää ollut jäljellä muita mahdollisuuksia kuin juonitella itsensä sisäpiireihin hankkimalla edes tyttärilleen tarpeeksi rikkaat miehet. Hyvä elämä oli häneltä varastettu, eikä hän löytänyt onnettomuudelleen mitään muuta syytä, kuin miehensä esikoistyttären, joka tuntui olevan kiitollinen aivan käsittämättömistä syistä. Yhtä selittämätön oli se kateellinen raivo, jolla hän yritti nujertaa tuon vähästä hymyilevän kaunottaren, jolla oli jotain, vaikkei sille oikeasti olisi kuulunut mitään.

Samaa Tuhkimon sisarpuolet yrittivät. Sen sijaan, että he olisivat surreet poissa olevaa isäänsä ja kylmää äitiään, heistä tuli ilkeitä ja pahansuopia hyvyyden vihollisia. Sen sijaan että olisivat itkeneet kaipaamaansa hyvyyttä ja huolenpitoa, Tuhkimon kauneudesta, hyvyydestä ja ystävällisyydestä tuli heidän pakkomielteensä. He eivät voineet lopettaa sen vakoilemista, tarkkailemista ja ihmettelemistä. Sen sijaan, että olisivat suostuneet tuntemaan oman tyhjyytensä ja kaivata siihen jotain todellista, heidän raivonsa Tuhkimoa kohtaan vain kasvoi ja he etsivät aina vain uusia keinoja tuhota hänen hyvyytensä. Hän oli syypää heidän onnettomuuteensa.

He yrittivät panna elämät vaihtoon antamalla Tuhkimolle vain riepuja vaatteiksi, jätteitä syötäväksi ja tuhkaa vuoteeksi. Se oli kuva heidän omasta paitsi jäämisen kokemuksesta, jota eivät voineet myöntää edes itselleen. Kukaan ei ollut antanut heille tarpeeksi elämän oikeaa hyvyyttä, sitä jota Tuhkimo ilmeisesti oli joskus saanut. Heidän nälkänsä on mahdoton tyydyttää, koska eivät edes myönnä sitä, eivätkä pyydä keneltäkään mitään. Sen sijaan he keskittyvät tuhoamaan Tuhkimon vaalimat hyvät muistot, hävittämään niiden kauneus maan päältä ja muuttamaan Tuhkimo rumaksi ja vastenmieliseksi muiden silmissä. Heidän vihalla sulkemansa tyhjyys ei täyttynyt, mutta raivolla peittämänsä kärsimys vain kasvoi.

Tuhkimo sen sijaan kantoi surunsa ja hätänsä itkien ja parkuen, silloin kun siihen oli tilaa. Hän oli äidiltään saanut sellaisen henkisen perinnön, jonka varassa pystyi kantamaan kärsimyksen, yksinäisyyden avuttomuuden ja hylätyksi joutumisen.[9] Hän oli eristetty, mutta ei sisältä tyhjä. Siksi hän pystyi vastustamaan kateutta, vaikka hänelläkin olisi ollut siihen aiheita. Sisaruksilla sentään oli elossa oleva oma äiti ja isä, joka jostain syystä laiminlöi Tuhkimoa mutta huolehti tytärpuolista. Puhumattakaan sisarpuolten paremmista vaatteista ja uramahdollisuuksista. Silti hän ei lähtenyt imitoimaan sisarpuoliensa kateutta, ei sisäisesti lannistunut heidän orjakseen eikä etsinyt turvaa mistään piittaamattomasta kovuudesta. Hänellä oli eniten kateuden ulkoisia syitä. Niihin hän ei kuitenkaan takertunut. Sisaruksilla ei ollut ainuttakaan ulkoista syytä kateuteen. Heidän kateutensa kohdistui näkymättömään.

Sisarpuolet olivat täysin vihkiytyneet tuottamaan Tuhkimolle vain pahaa, kiskomaan hänen hyvyytensä rinnasta ulos. Ystävällisyydellään ja kauniilla palvelualttiudellaan hän oli hiljaa karjuva muistutus kaikesta siitä mikä heidän sydämestään puuttui. Pahinta oli, ettei Tuhkimo näyttänyt kadehtivan heitä. Se oli hänessä kaikkein kadehdittavinta. Hän oli kuin naispuolinen Kristus, kärsivä palvelijatar, kaikkien yhteinen syntipukki, joka kantaa muiden kateuden synnit kehossaan. Sisarukset eivät edes ymmärtäneet mitä olivat tekemässä ja miksi. Mutta Tuhkimon syvään juurtunut hyvyys tuntui niin lujalta, että sisarukset provosoituivat käyttämään pahimmat mahdolliset nöyryytyksensä sen pirstomiseen. Niin tukeva hyvyys pelästytti heidät munaskuita myöten. Jostain syvältä nousi kauhistuttava huoli: ”Miten meidän käy, jos Tuhkimo ei hajoakaan.”

Mutta kadehtijan on jo käynyt huonosti. Keskittyessään toisen elämään, hän hyljeksii omaansa. Kateellinen hajottaa itseään yrittäessään rikkoa toista. Tästä hylätystä rikkinäisyydestä kateus sikiää ja sitä samaa onnettomuutta se tuottaa lisää. Kateus on kuin myrkyn juomista siinä toivossa, että toinen siihen kuolee.

Girardin mukaan kadehditusta tulee skandalon, pahennusta herättävä, pelkästään sen tähden, että tämä vain jatkaa omaa elämäänsä rajaamatta sitä toisen kateuteen millään lailla. Kadehtija huomaa, että kadehdittavalla on entistä enemmän elämää, joka häneltä itseltään puuttuu. Sen sijaan että hän havaitsisi kadehtimisen turhaksi, hänen kiinnostuksensa vain kasvaa. Siitä seuraa lumoutuneen turhautuneisuuden (frustrated fascination) noidankehä, jossa lumous kateuden kohteeseen ruokkii turhautuneisuutta ja turhautuma ruokkii lumousta.^[10] Näin skandalonista tulee addiktio. Se on kuin haljennut hammas, jota en malta olla kielelläni lipomatta, vaikka se raapiutuisi verille.^[11]

Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista kuvaa tätä kateuden riivaama sielua ja pahasisuisuuteensa hajoavaa ihmistä tarkemmin kuin kukaan. Hän kuvaa pakkomielteistä kateutta ja hajoamispisteeseen johtavaa hyvyyden torjuntaa niin tarkalla kynällä, että se sai myöhemmin Nietzschenkin kateelliseksi.

Kirjassaan Idiootti Dostojevski taas kuvaa hyvää ihmistä, ruhtinas Myskiniä, joka pelkällä vilpittömyydellään herättää kateellisia pelejä ympärillään. Dostojevski itse oli sekä kateellinen, että kadehdittu, joten hän tunsi tämän taudin myrkyllisestä kokemuksesta käsin.

Kadehtija rakentaa itselleen ansaa. Hän tuntee kateutensa pahansuopuuden niin pelottavana, ettei ikinä halua joutua sellaisen kohteeksi. Siksi hän ei ehkä haluakaan kadehtimaansa hyvää. Hän ei ikinä uskaltaisi elää sitä todeksi kateellisessa maailmassa.

c)           Kadehdittu

”Olisi ihanaa nauttia menestyksestä joutumatta näkemään kateutta ympäröivien ihmisten silmissä.” Marilyn Monroe.

Muistatko onnen hetken, jonka toisen kateellinen reaktio tyrmäsi? Tunnistatko vielä sen vihlovan ihmetyksen siitä, että hän ei iloinnutkaan kanssasi? Tunnetko, kuinka kurkkua kiristi, kun yritit niellä onnesi? Kuuletko häpeän ulvovan talon nurkissa ja puiden latvoissa: ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?”

Samaa viestiä Tuhkimo sai kuulla päivästä toiseen. Kadehditun surkea elämä ei suinkaan näyttänyt millään lailla kadehdittavalta. Hän eli halveksitun orjan asemassa, ankaran äitipuolen ja ilkeiden sisarpuolten kiusaamana.

Mitä Tuhkimossa sitten kadehdittiin? Hänellä ei ollut omaisuutta, ei suosiota, ei ystäviä, eikä edes kunnon kotia. Mitä tässä tuhkakasassa nukkuvassa surkeassa rääsyläisessä oli niin kadehdittavaa?

Tuhkimon kärsimys kateellisten sisarpuolten sadismin kohteena, on auttanut lapsia hahmottamaan, kuinka kauheaa on olla pahansuovan kateuden kohteena. Kateellinen mitätöi kadehdittavan persoonan, tekemällä hänestä vain toimintansa kohteen. Siksi kadehdittu joutuu kohtaamaan täydellisen myötätunnon puutteen. Ei Tuhkimon sisarpuolille merkinnyt mitään, että hänkin oli heidän yhteisen isänsä rakastama tytär, tai että hän suri kuollutta äitiään. Henkilökohtaiset yksityiskohdat eivät herätä kadehtijoissa myötätuntoa. Sääli ei kuulu tähän lajiin.

Kadehditun on aivan turha muistuttaa kadehtijoilleen, kuinka suurilla uhrauksilla on saavuttanut asemansa ja kuinka paljon kärsimystä sen myötä on tullut. Jos hän haluaa empatiaa joltain, kadehtijalta sitä ei ainakaan kannata toivoa. Sieltä hän kohtaa vain kivikasvon kylmän katseen, joka vaivoin salaa vahingoniloaan. Suhteen rakentaminen kadehtijaan on mahdoton, ellei tämä paljasta tunteittensa ja aikeittensa tilaa. Siksi kadehdittu jää ainakin kadehtijan puolelta täysin yksin. Jos onnettomuudekseen on joutunut joukkokateuden kohteeksi, yksinäisyys muuttuu täysorpoudeksi vailla lohdutusta.

Siitä seuraa kauhistuttava avuttomuuden tila. Mitä ystävällisemmin hän yrittää suhtautua kadehtijoihinsa, sitä tylymmin häntä kohdellaan. Tuhkimon anteliaisuus kiihottaa kadehtijoita yhä räikeämpään hyväksikäyttöön. Tuhkimo tarjoutuu olemaan kiusaajilleen se hyvä äiti, joka heiltä puuttui. Hän ompeli ja somisteli heidän juhlavaatteitaan ja osoitti heille juuri sitä pyyteettömyyttä, jolla äidin olisi heitä pitänyt palvella. Silti Tuhkimon hyvyyttä vihattiin ja vääristeltiin. Ehkä he pitivät sitä teeskentelynä tai viekkautena. Joka tapauksessa he eivät uskoneet hänen hyvyyteensä. Miten olisivat voineetkaan? Jos ei edes heidän oma äitinsä ollut heille hyvä, niin kenen hyvyyteen he voisivat koskaan luottaa? Kaikki hyvyys on vain näennäistä. Sen he olivat oppineet äidiltään, eivätkä he antautuisi ennen kuin todistaisivat, että Tuhkimonkin hyvyys oli tyhjä rakkaudesta ja täynnä laskelmointia.

Kadehditun turhautumisen ilmaisut ja suuttumiset antavat kadehtijoiden ilkeyksille vain lisää oikeutusta. Kadehditun epätoivoiset yritykset ymmärtää kadehtijoitaan, tulkitaan vain ylimieliseksi psykologisoinniksi ja kaiken tietämiseksi. Kadehdittu ei yksinkertaisesti voi tehdä mitään saadakseen kadehtijoiltaan apua. Yksikään hyvä yritys siihen suuntaan ei jää rankaisematta. Kaikki hänen aloitteensa tulkitaan pahansuovassa valossa. Tuhkimon sisarpuolet pilkkasivat kaikkia hänen yrityksiään päästä heidän kanssaan yhteyteen.

Ei riitä, että kadehdittu on yksin ja avuton. Siinä tilassa hän joutuu myös jatkuvien ilkeyksien ja pahojen aikeiden kohteeksi. Hänen identiteettiään, osaamistaan ja asemaansa kyseenalaistetaan raivokkaalla päättäväisyydellä. Kadehdittu yrittää epätoivoisesti löytää jotain rationaalista syytä saamalleen kohtelulle. Kun hän ei sellaista löydä, yölliset pelkotilat alkavat raapia pakokauhun rajoja. Hän ei tiedä onko vainoharhainen vai oikeasti vainottu, koska ei ymmärrä miksi voisi olla kumpaakaan. Hän pelkää tulevansa hulluksi tai hajoavansa palasiksi, koska todellisuus alkaa näyttäytyä niin irrationaalisen uhkaavalta. Hän näkee aivan oikein, koska kateus oikeasti on täysin järjetön vihollisuuden muoto, vailla selkeitä syy-seuraus-selityksiä. Kun se vielä salaa todellisen olemuksensa ja näyttäytyy aina jonain muuna, kadehdittu syystäkin kokee mielenterveytensä olevan uhattuna.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mistä tämä ilkeys ja kataluus oikein tulee? Mehän olimme parhaita ystävyksiä, läheisiä kollegoja, rakkaita sisaruksia jne. Minähän olen luottanut sisimpäni hänelle uskaliaammin kuin kenellekään muulle. Olisin ollut valmis tekemään hänen puolestaan mitä vain ja paljon häntä autoinkin. Mutta jos hän kadehtiikin juuri tuota hyvyyttä, olen valmis luopumaan siitäkin. Olen varmaan kuvitellut itsestäni liikoja. Ei minussa ole mitään hyvää. Kaikki kuvitelmani ihmisten auttamisesta oli vain turhaa hurskastelua. Ei minusta oikeasti ole siihen. Lahjakkuuteni ja intohimoni niiden kehittämiseen olivat vain turhaa pöyhkeilyä. Olen ihan tavallinen ihminen, vailla mitään erityistä. Kaikki mitä kukaan kadehtii, on pelkkää harhaa.

Näin kadehdittu yrittää sanoutua irti kaikesta siitä hyvästä, jota hänessä kadehditaan, jotta ei enää antaisi siihen aihetta kenellekään. Niin kauheaa on olla murhaavan kateuden kohteena.

Viimeistään tässä vaiheessa kadehditulla on kiusaus luopua kaikista yrityksistä päästä sovintoon ja luhistua saamansa kohtalon alle. Hän voi vaipua suuruudenhulluihin itsesyytöksiin, moittimalla itseään kaikesta siitä, mitä muut ovat tehneet, ikään kuin hänellä olisi valta ohjata muidenkin asenteita, puhetta ja käytöstä. Kadehdittu sisäistää kaiken häneen projisoidun pahan ja kuvittelee jostain syystä ansainneen kohtalonsa. Hänestä tulee täydellinen uhri, joka imitoi kohtaamansa vihan ja ruoskii sillä itseään. Sen voi tehdä vetäytymällä kilpamarkkinoilta kokonaan tai sammuttamalla tuskansa erilaisiin addiktioihin. Jos oma olemassaolo on tullut toisen ongelmaksi, niin itsetuhoinen käytös on alistumista yhteistyöhön kadehtivien voimien kanssa. Kadehtija kuitenkin harvoin hyväksyy liian helppoa vetäytymistä. Hän haluaa nähdä suurempaa kärsimystä tai provosoida kadehdittu viimeiseen taisteluun.

Meidän kulttuurissamme ehkä yleisin selviytymisstrategia on itsensä täydellinen eristäminen kaikelta tarvitsevuudelta. Palvomme muutenkin itseriittoisuutta ja yksin pärjäämistä, ylvästä piittaamattomuutta siitä, mitä muut minusta sanovat. Läksy on ehkä opittu jo lapsena. Kadehdittuna olemisen alkukokemus on saattanut syntyä varhain ja sellaisessa tilanteessa, josta lapsi ei pääse pakoon. Hän selviää kieltämällä tarvitsevuutensa ja astuu sellaisena maailmaan, joka antaa hänelle hyvää palautetta samasta asenteesta. ”Siinä on mies joka tietää mitä tahtoo, eikä arvostelijoista piittaa. Hän tulee etenemään maailmassa pitkälle.” Niin tapahtuukin, mutta krooninen eristyneisyys ja suorastaan vainoharhainen luottamattomuus estää häntä luomasta läheisiä suhteita kehenkään. Kadehtija on tässäkin tapauksessa päässyt tavoitteeseensa: Kadehdittu on olennaisella tasolla lakannut olemasta. Kadehtija ei siihen usko. Hän on vakuuttunut siitä, että jotain on häneltä ja nimenomaan vain häneltä, piilotettu.

Kadehdittu voi myös suunnata sisäistämänsä vihan takaisin. Hän voi provosoitua suunnattomaan raivoon, joka yleensä koituu hänen tappiokseen, juuri siksi että se on suunnaton. Kadehdittu ei ymmärrä kohtaamansa vihollisuuden syitä, eikä siksi osaa suunnata vihaansa oikein mihinkään. Siksi hän tekee itselleen vahingollisia hutilyöntejä ja nöyryyttää itseään övereillä reaktioillaan. Juuri niiden kautta hänen tappionsa tulee täydelliseksi. Hän vain viimeistelee kohtaamansa pahan tulemalla sen kaltaiseksi.

Kateudesta hän ei kuitenkaan voi syyttää ketään. Se olisi hävyttömyyden huippu. Siitä häntä vasta pilkattaisiinkin. Vai pitää hän itseään kadehdittavana? Kuka hän oikein luulee olevansa?

Näissä maisemissa maailman katalimmat petokset ja kamalimmat rikokset on tehty. Silti kadehtija ja kadehdittu ovat vain rääkättyjä sieluja, olematta yhtään sen pahempia tai parempia kuin muut. Kukin taistelee tuhoisten tunteiden ja kiusausten kanssa omalla tavallaan. Jotkut ottavat ne vastaan ja antavat niiden tuntua kaikessa kamaluudessan, uhmaavat häpeää ja avautuvat niistä puhumaan. Toiset pukevat ne häijyiksi sanoiksi ja pahoiksi teoiksi. Vain harvat vihkiytyvät koko olemuksellaan tahtomaan ja toteuttamaan sitä hyvyyden tuhoa, jota kateus vaatii.

Satu tuhkassa kasvaneesta tytöstä kertoo mahdollisuudesta pitää hyvyyden sirpaleista kiinni kadehdittunakin. Hän piti myös surustaan ja kaipuustaan kiinni. Hän itki.

Mutta eikö Tuhkimo olisi vähän uskottavampi, jos hän tuhkakasastaan heristäisi nyrkkiä taivaita kohtaan, niin kuin kärsimyksen ammattilainen Job teki Raamatun vanhimmassa kirjassa. Jobia on helpompi olla kadehtimatta, koska hän raivosi Jumalalle ja kävi tämän kanssa oikeutta kohtalostaan. Hänellä oli nalkuttava vaimo ja syyllistäviä ystäviä, eikä yhtään lohduttavaa kummitätiä tai visertäviä tipuja apunaan. Tuhkimon varauksettomassa hyvyydessä on jotain ärsyttävän epäuskottavaa. Ehkä juuri tällaiset vähättelevät ajatukset kertovat omastakin kateudestamme tarpeeksi hyvää hyvyyttä kohtaan. Onko se meille vähän liian hyvää saadakseen olla totta?

d)           Alkukateus

Miksi olemme kateellisempia kuin muut nisäkkäät? Luultavasti se johtuu poikkeuksellisen pitkästä riippuvuudesta vanhemmista. Monien nisäkkäiden pennut syntyvät melkein suoraan jaloilleen ja ovat suht’ omavaraisia jo muutamassa tunnissa. Mutta ihmislasten riippuvuusiässä ehtii tapahtua monia asioita, jotka luovat pohjaa aikuisenkin kateudelle.

Lapsi joutuu muita nisäkkäitä kauemmin altistumaan myös sisarusten väliselle kilpailulle ja vertailulle. Eläimet ruokkivat poikasensa lähtökuntoon hyvin nopeasti. Harvoilla nisäkkäillä on lellipentuja. Rikkaampi kommunikaatiokyky mahdollistaa suuria vivahde-eroja vanhempien tavassa huolehtia lapsistaan. Se antaa ihmislapselle paljon enemmän mahdollisuuksia kokea vaille jäämistä, epäreiluutta suosion jaossa jne. Vanhempien on täysin mahdotonta kasvattaa eri vaiheissa syntyneitä jälkeläisiään täysin samalla tavalla. Siksi sisaruskateudelle on myötäsyntyinen tilaus. Se on melkein mahdoton välttää.

Ihmismielen ammattilaiset ovat tehneet valistuneita arvauksia kateuden alkulähteistä ja päätyneet siihen kaikkein ensimmäiseen hyvyyden lähteeseen: Äidin rintoihin. Kateuden syntyyn liittyvät tissiteoriat ovat vähän eri näköisiä, mutta niinhän ne rinnatkin ovat. Vauvalle rinnat ovat ensimmäinen kokemus hyvyydestä, luottamuksesta, toivosta ja rakkaudesta, jotka kaikki ilmenevät ja toteutuvat ruokituksi tulemisessa. Yhteinen johtopäätös näillä teorioilla kuitenkin näyttää olevan, että ensimmäinen kateuskokemus kohdistuu äitiin ja hänen rintoihinsa. Kateus puree rintaa, joka sitä ruokkii.

Psykoanalyytikko Melanie Kleinin mukaan ihmislapsen ensimmäinen reaktio hyvälle on vihamielinen, koska se tulee ulkopuolelta, eikä hänestä itsestään. Siksi äidin poissa oleva rinta on ihmislapsen ensimmäinen kateuden kohde. Hän haluaisi itse olla hyvän lähde, sen sijaan että olisi riippuvainen ulkopuolisesta hyvästä. Kateus johtaa kiitollisuuden ja tuhovimman ristiriitaan, ensimmäiseen syyllisyyden kokemukseen hyvän edessä.[12] Lapsi joutuu siis lähtökohtaisesti hyvän vastaanottajaksi, mutta taistelee koko ikänsä, ennen kuin oppii kiittämään siitä.

Myös Otto Kernberg ajattelee kateuden syntyvän, kun lapsi ei opi tulemaan toimeen sen kanssa, että tarpeiden tyydyttäjä on myös niiden turhauttaja. Hän jää kateelliseksi hyvän lähteelle, joka milloin tahansa voi siirtää huomionsa toisaalle. Hän osoittaa kateellista vihansa kieltäytymällä ottamasta siltä mitään vastaan. Sellainen puolestaan vain vahvistaa kateutta, koska se kasvattaa sitä vajetilaa, josta kateus kasvaa. Tästä seuraa, että lapsen narsistinen huomion tarve jää päälle. Sen rinnalla kulkee samanaikainen raivoisan vähättelevä ja mitätöivä kateus kaikkea sitä hyvää kohtaan, jota havaitsee tarvitsevansa.

Siksi kateutta on pidetty erityisesti narsistisen persoonallisuuden ongelman. Jotkut narsistit kuitenkin ovat aidosti niin hurmautuneet omasta ylivertaisuudestaan, ettei kateus voisi heitä vähemmän kiinnostaa.[13] Miksi he olisivat edes kateuden kautta kiinnostuneet toisen ihmisen hyvästä? Heitä kiinnostaa vain muiden vietteleminen oman erinomaisuuden ylistäjiksi.

Heinz Kohutinkin mukaan kateus hyvyyttä kohtaan syntyy, kun lapsi kokee, että hyvän lähde pidättää häneltä sen, mitä hänelle kuuluu. Kun lasta pidetään ravinnon tai läheisyyden puutteessa, hän alkaa uskoa, ettei hyvä edes kuulu hänelle. Silloin hän alkaa kadehtia häneltä ryöstettyä hyvää täysin vakuuttuneena, ettei koskaan voi sitä saada. Hän oppii varhain vihaamaan kaikkia hyvyyden lähteitä. Ne ovat vain muita varten. Siksi ne on tuhottava. Jos en minä saa, ei kenenkään toisenkaan kuulu saada. Hän ei enää suostu hyvyyteen, vaikka se tuotaisiin hänelle sydämen tarjottimella. Kaikki hyvyys on hänen elämässään osoittautunut johdonmukaisen pettäväksi. Siksi hän ei uskalla altistaa itseään samanlaiselle pettymykselle uudestaan. Hän keskittyy pilaamaan muiltakin sen, mitä ei itse enää ota vastaan. Hän tekee sen tuhoamalla kaikki kadehtimansa hyvyyden lähteet – erityisesti ne, jotka millään lailla muistuttavat häntä hänen alkuperäisistä vaille jäämisistään.

Psykiatri Frank John Ninivaggi kirjoittama Envy Theory: Perspectives on the Psychology of Envy[14] esittää tuoreemman ja monitieteellisemmän (välillä myös rajatieteellisen) täydennysteorian, joka on myös empiirisesti tutkittavampi kuin vanhempien koulukuntien psykoanalyyttiset oivallukset. Se hyödyntää myös uudemman tutkimuksen peilineuroneista, joka on tukenut myös Girardin teoriaa halun mimeettisestä luonteesta. Ninivaggi pitää kateutta väistämättömästi myötäsyntyisenä ulottuvuutena, jonka ympärille muu kokemusmaailma ja kognitiivinen kehitys järjestäytyvät. Hän pitää kateutta myös mustasukkaisuuden ja ahneuden taustavoiman. Se tuottaa eri muotoista tuhokäyttäytymistä, hamstraamista ja itse aiheutettua yksinäisyyttä. Siihen liittyvä uskomus- ja asennemaailma, tavat ja tottumukset kuormittavat psyykkeä ja nostattavat stressiä. En ehtinyt sitä lukea kokonaan tätä tutkielmaa varten, mutta aion kyllä palata siihen.

Imetyksen loputtua lapsi kehittyy vuodessa koko maailman navaksi. Noin puolitoistavuotias lapsi on universumin keskipiste ja pitäisi jonkin aikaa saada ollakin sellainen. Jos tämä narsistinen vaihe onnistuu, hän voi sen vahvistamana vähitellen luovuttaa paikkansa seuraavalle. Jos vaihe kestää liian kauan, hän juuttuu vaatimaan kaikkea itselleen, eikä koskaan kunnolla luovuta paikkaansa kenellekään.
Ensimmäiset kadehtimisen ja kadehdittuna olemisen kokemukset vaikuttavat siihen, miten hän kokee aikuisiän vertailut ja kilpailut. Sammuttaako kateus hänen päivänsä ja viekö se hänen yöunensa, vai uskaltaako hän tunnistaa ja kohdata kateutensa tavalla, joka syventää, eikä riko hänen elämänsä tärkeimpiä suhteita. Silti ei ole olemassa mitään yleistä kateuden profiilia, joka selittäisi minkälaisesta taustasta tullaan patologisen kateellisiksi ja miksi toiset eivät juuri koskaan muuta ihailuaan tuhoavaksi kateudeksi.

e)           Piilokateus

Mietittyään kolme viikkoa vastausta toimittajan kysymykseen, Donald Trump kertoi lempijakeensa lempikirjastaan Raamatusta: Hän kertoi aina muistaneensa sananlaskujen kirjasta kehotuksen: ”’Älä taivu kateuteen.’ Koko elämäni aikana on ollut ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia kateuteen.” Hän tuntui näkevän itsensä kateuden kohteena. Omaa taipumustaan kateuteen hän ei tunnistanut lainkaan. Hän ei myöskään huomannut, ettei sellaista lausetta löydy koko Raamatusta.

Vaikka kateutta on noin sadan vuoden tauon jälkeen alettu taas tutkia, sitä on luultavasti vaikeampi hahmottaa ja tunnistaa kuin aiemmin. Sillä on niin paljon uusia ja kollektiivisia muotoja. Se on kaikkialla eikä missään. Kateus tunnistetaan paikoissa, joissa se ei enää hallitse ja sitä ei huomata paikoissa, joissa se ohjaa enemmän kuin koskaan. Kateuden näkeminen vakavana ja vaarallisena tekijänä yksilöiden tai yhteisöjen välisissä suhteissa ei ole kovin suosittua. Silti ei tarvitse kuin vähän raapia vähättelyään ja kurkistaa ylenkatseensa alle, niin kateutta kyllä löytyy. Kyllä minäkin olen kohtuuttomasti alleviivannut jonkun saamia huonoja kirja-arvosteluja. Olen hymähtänyt oikeassa kohtaan, vähätellyt ja pienellä vihjauksella saattanut huonoon valoon.

Kateus mielletään usein aika pinnallisesti vain omaisuuteen kohdistuvana. On kyllä luvallista ja tavallistakin myöntää kadehtivansa jonkun omaisuutta. Sellaista ei pidetä loukkaavana. Se on pikemminkin puolikohtelias tapa imarrella toista, samalla kun sitä voi pitää vain kannustimena ahkerampaan työhön. Toiset kieltävät kateutensa yhtä kepeästi, koska heille on aivan samantekevää minkälaisella autolla naapuri ajaa tai minkälaisessa asunnossa ystävät asuvat.

Entä ihmiset jotka jatkuvasti kilpailevat vain itsensä kanssa? Jos he voittavat itsensä he palkitsevat itseään, mutta koskaan he eivät tunnusta pyrkimystään voittaa ketään toista, tai haluaan olla joku muu. Tuntuu hassulta tarkkailla kateuden kilpailun lävistämää kulttuuria, jossa kateus on joka paikassa eikä silti missään, koska ihmiset muka kilvoittelevat vain itsensä kanssa. Olli Sinivaara sanoo, että kateus on Top of Form           hhhgGirardilaisittain olemisen vajavaisuuden tunnetta ja siten toisen olemisen kuvitellun täyteyden haluamista, omaksi ottamista. Koska tämä toinen on usein niin sisäistetty, kateellisin ihminen saattaa täysin uskoa omaan ”minä en kadehdi ketään enkä mitään, pyrin vain ylittämään itseni” –ajatukseensa. Juuri tuo itsensä ylittäminen on toiseksi pääsemisen pyrkyä.[15]

Mutta entä se kateus, joka kohdistuu jonkun saamaan tai ilmaisemaan hyvään? Miten voin kenellekään kertoa, että minua suututtaa jonkun viisaus ja lempeys, että kadehdin hänen nauttimaansa luottamusta. Minä suorastaan vihaan sitä kunnioitusta, joka hänen persoonaansa kohdistuu. En voi sietää sitä, koska universumin lain mukaan se kuuluisi minulle, eikä hänelle. Kuinka monta kertaa olenkaan vaivihkaa vihjaissut ihmisille, että hän on pohjimmiltaan tyhmä ja vilpillinen ihminen, joka ei suinkaan ansaitse kenenkään ihailua.

Kateus ei toimi avoimesti. Asemasta työpaikalla voi kilpailla avoimesti ja reilusti, mutta kadehtija ei juuri koskaan suostu siihen. Kateellinen juonii sermien takana, juoruaa selkien takana ja iskee nurkan takaa. Kateellinen kerää muiden salaisuuksia ja kätkee ne muiden aseittensa joukkoon. Kateellinen pyrkyri on yksinäinen susi, joka ei ikinä paljasta katalia aikeitaan kenellekään. Koska hänellä ei ole kunniallisia aikeita, hän ei koskaan voi niistä avoimesti ylpeillä. Hänelle sopii varsin hyvin, että joku toinen tuottaa kadehditulle vahinkoa, kunhan se vain toteutuu. Hänen täytyy hillitä myös voitonriemunsa, jottei hänen kateutensa tulisi ilmi.

Kateus on helppo tunnistaa ja tuomita – toisessa.  On pelottavaa tunnistaa kateus itsessä. Mieluummin tunnustan mitä muita paheita tahansa, kunhan minun ei tarvitse myöntää sitä, josta kaikki muut paheet poikivat. Muut paheet voin kuvitella vielä voittavani, mutta kateellisuus tuntuu sielussa niin ylivoimaiselta, ettei sitä voi voittaa kuin kieltämällä sen olemassaolo.

Kateuden salaamisella on nolot syynsä. Muille paheille voi vielä keksiä hyviä perusteita. Ylpeällä voi olla hyviä ansioita ja ominaisuuksia esiteltävänään. Ahneella voi olla ihailtavia intohimoja ja kurinalaisuutta niiden saavuttamiseksi. Laiska voi perustella elämäntapansa downshiftaamisella jne. Kateus on ainoa pahe, jolle ei ole keksitty hyviä perusteluja. Toisen onnettomuuden toivominen tai tuottaminen on yksinkertaista pahuutta, vailla mitään hyvyyden hiventäkään. Mikään photoshoppaus ei pysty kaunistamaan kateutta. Se on kaikista tunteista perverssein ja kaikista paheista typerin. Siksi on perusteltua pitää se piilossa myös itseltään – mikäli ei ole kuljettamassa sitä rippituoliin.

Voimme viettää surun, kiitollisuuden tai ilon juhlia, jopa suuren vihan juhlia on vietetty, mutta kateuden päivää ei voi kehittää edes verotietojen julkistamisesta. Miksi? Koska kateutta on aikojen alusta lähtien pidetty uhkaavana tunteena, joka täytyy kieltää ja pitää piilossa. Se on vaara, jota ei saa paljastaa. Sen on pahe, jota ei kannata tunnustaa. Se on häpeääkin hävettävämpää.

Jos lapsen kadehtima kohde on ylivoimainen ja kateuden ilmaisu täysin kielletty, lapsi oppii häpeämään kateuttaan. Jos lapsi uskaltaa edes salaa ilmaista raivoaan kadehdittua kohtaan, hän oppii nopeasti syyllistämään itseään. Kummassakin tapauksessa lapsi oppii piilottamaan kateelliset tunteet, motiivit ja aikomukset. Jos vanhemmat jakavat suosiotaan kadehditulle ja moitteita kadehtijalla, he antavat lapselle sietämättömän ristiriitaisen viestin: He viettelevät lasta kadehtimaan suosittua, samalla kun he kieltävät lasta kadehtimasta suosittua. Vähemmästäkin lapsi oppii salaamaan kaikki kateuteen liittyvät mielen liikkeet. Koska lapsen kateus on häpäisty piiloon, se on vaikea aikuisenakaan ottaa vastaan.

Siksi nimenomaan kateus voi jäädä täysin alitajuiseksi ja itseltä salatuksi tunteeksi. Se voi pysyä piilossa normaalielämältä ja paljastuu vasta kun joku tarpeeksi läheinen suhdekuvio alkaa muistuttaa lapsuuden kateuskietoutumia niin läheisesti, että kateus tunkee esille, näyttäytyen ensin vain ärtymyksenä, oikeuden asianajajana, vaarasta varoittajana jne. Mitä vahvempaan rooliin kateus on piiloutunut, sitä nolompaa se on myöntää. Juuri siksi takaumat ja taantumat ovat hyödyllisiä tienviittoja niiden kokemusten ja tunteiden äärelle, jotka tunnistamattomina sotkevat elämäämme.

Vapaaehtoisen itsetutkiskelun kautta löydetty kateus on paljon siedettävämpi kuin se kateus jonka joku muu on näkevinään minussa. Melkein mistä tahansa kuolemansynnistä saat syyttää ketä tahansa tänään, eikä hän siitä yöuniaan menetä. Mutta kadehtimisesta syyttäminen koetaan edelleen loukkaavana. Vihan ja halveksunnan voi vielä myöntää, mutta että samaa ihmistä vielä kadehtisi, se on jo todella loukkaava tulkinta. Mikään ei niin syvästi kyseenalaista luonteeni arvostettavuutta kuin epäilys siitä, että kadehtisin parasta ystävääni tai pahinta vihollistani.

Kateellisen viha voi puhjeta raivoksi, jos hänen tilansa käy kadehdittavalle ilmeiseksi. Kun hänen kateutensa yllättäen paljastuu, myös hänen sielunsa köyhyys käy ilmeiseksi. Kun paljastetuksi tulemisen häpeä käy sietämättömäksi, raivoisa riehuminen voi olla viimeinen tapa palauttaa edes jonkinlainen vallan ja voiman tuntu. Näissä vastentahtoisissa nähdyksi tulemisen tilanteissa monen todistajan silmät on sammutettu lopullisesti.

On helpompi tunnistaa itsensä kadehdittuna kuin kadehtijana. Kenelle kehtaisin kertoa, että olen kateudesta kipeänä valvonut öitä ja päivisin salaa hävennyt tuntevani kateutta. On enemmän kuin noloa tunnustaa, että kateus on ohjannut salahäijyä käytöstäni. Pahaa voi tunnustaa tehneensä toiselle, mutta että sen olisi tehnyt kateudesta. Pois se minusta.

Elämme rohkeiden tunnustuskirjojen ja paljastuselämänkertojen aikaa. Silti en muista kuulleni kenenkään avoimesti ja katuvasti myöntäneen kateudesta vahingoittaneensa lähimmäistensä omaisuutta, terveyttä tai mainetta. Mitä tahansa seksuaalisia salaisuuksia ja aiemmin tabuina pidettyjä asioita voi paljastaa. Niistä voi jopa kerskailla, mutta kuka on ihan tosissaan puhunut kateudestaan vääntämättä siitä jotain vähättelevää vitsiä?

f)            Kateuden naamarit

Kateudella on monta naamaria. Koska sitä ei haluta nähdä itsessä, se nähdään jonain muuna tai jossain muualla. Epätoivottuna vieraana sen täytyy aina esiintyä jonakin muuna. Pahana pidettynä, se yleensä esittäytyy hyvänä.

Voimme hämätä itseämmekin vuodattamalla kadehtimamme ihmisen ylle pelkää imartelevaa ylistystä. Nostamme hänet normi-ihmisyyden yläpuolelle kaikkien ihailtavaksi. Kukaan ei alkuun huomaa sitä liian-hyvä-ollakseen-totta-huijausta, jonka syötämme kehujemme rivien väliin. Kadehdittu itsekin kietoutuu saamaansa hyvään palautteeseen ja erehtyy pitämään sen antajaa ystävänään. Kukaan ei epäile niin kauniisti puhuvaa ihailijaa kateelliseksi kilpailijaksi, joka jää vain odottamaan tilaisuutta ampua tuo teeskentelevä parempi-kuin-muut-narsisti kuvitellusta ylemmyydestään maan alle.

Sen jälkeen kadehdittu nähdään pelkästään halveksuttavassa valossa. Kenenkään ei edelleenkään tarvitse epäillä itseään kateudesta, koska kadehdittu selvästi ansaitsee kaikkien vihan osakseen. Hän on itse kerjännyt verta nokastaan. Syytäköön itseään. Jos kuka on kateellinen, niin hän on. Siksi me häntä niin hartaasti väheksymmekin. Syytökset korvaavat itsetutkiskelun. Kateus on ja pysyy aina jossain muualla kuin minussa tai meissä.

Toisen ylistämällä alistaminen, idealisoiminen ja demonisoiminen muuttaa hänet pelkäksi käsitteeksi tai laatusanaksi. Sellainen on kuitenkin vaarallista myös kadehtijalle, joka itsekin astuu pelottavien abstraktioiden maailmaan. Hän etääntyy  kohtaamisen maailmasta, jossa kukin vahvistaa toisen minuutta, kohtelemisen maailmaan, jossa kunkin minuus hukkuu tulkintoihin ja diagnooseihin.

Jos kadehdittu selviää tästä henkisestä salamurhayrityksestä, kadehtija kokee itsensä entistäkin heikommaksi. Sekin voiman tuntu, minkä hän sai toisen tuhoamisyrityksestä, on hävinnyt ja jäljelle jää vain voimattoman kaunainen kateus, jonka raskaus painaa itsetuntoa maata kohti.

Kateuden voi naamioida myös oikeuden ja tasa-arvon puolustamiseksi. Kadehtija voi olla ahkera oikeusloukkausten keräilijä ja epäoikeudenmukaisuuksien paljastaja. Kukaan ei ole niin tarkka oikeuksistaan kuin kateudesta kipeä tyhjä sielu. On helppo haluta oikeutta ja taistella sen eteen, koska sitä niin monet muutkin haluavat. On vaikea myöntää sellaisen taistelun takana oleva kateus, koska siitä ei kukaan anna kenellekään pisteitä.

Jo pieni lapsi oppii muuttamaan kateuden oikeustaisteluksi: Jos hän ei saa olla lempilapsi, niin lempilapset pitää lailla kieltää koko maailmasta. Siitä alkaa päättymätön tasavertaisuustaistelu. Sellainen vastaa vanhempien arvomaailmaa paljon paremmin kuin kateus. Siksi kateutta opitaan salaamaan ja oikeudentajua mainostamaan. Kateuteen liittyvä raivo ja tuhovimma peitetään myös, sillä oikeutta pitää ajaa mahdollisimman asiallisesti. Jos intohimot syttyvät, ne täytyy esittää rakentavina ja yksinomaan oikeutta ylläpitävinä. Temppu opitaan niin varhain ja niin tehokkaasti, että aikuisen matka oman kateuden tiedostamiseen voi kulkea monen hävityn oikeusjutun kautta.

Kateellista loukkaa kaikkein toisen ansaitsematon menestys. Vaikka kukaan ei ole tehnyt hänelle minkäänlaista vääryyttä, toisen kohdalle osunut ilmainen hyvä loukkaa hänen oikeudentajuaan. Mikä tahansa toisen saama hyvä tuntuu rikokselta kadehtijaa kohtaan. Sattuma, kohtalo tai Jumala on tehnyt suuren virheen, antamalla hyvän langeta juuri hänen eikä minun kohdalleni.

Juuri tämä loukattu oikeustaju onkin se, jolla kadehtija lähtee taistelemaan. Tavalla tai toisella hän yrittää kehittää moraalisia tai oikeudellisia syytteitä toista kohtaan. Sen sijaan että myöntäisi kateellisuutensa, hän vahvistaa oikeassa olemistaan, moraalista paremmuuttaan ja tinkimätöntä rehellisyyttään. Kateellinen on mitä ankarin tasa-arvon ja reilun pelin asianajaja. Moralismissa on voiman tuntua. Jos hän tunnustaisi kateutensa, hän joutuisi kohtaamaan vajavuutensa tunnun. Se olisi täysin sietämätöntä. Siksi kadehtija esiintyy ankarana tietäjänä, eikä luovu ennen kuin pääsee pilaamaan juhlaa, johon ei ole kutsuttu. Kateutensa tiedostava tunnistaa kipeästi tarvitsevuutensa, mutta moraalinen ylemmyys jäädyttää tuon kivun. Kateellisuus kohdistuu yleensä ylöspäin. Silti kateellinen katsoo kadehdittavaa alaspäin. Ylenkatse ja moraalinen halveksunta ovat kateuden rumimpia naamareita.

”Kateellinen kokee aina olevansa kohdettaan erinomaisempi. Häneltä on vain riistetty mahdollisuus tasaveroiseen kilpailuun, koska toinen on hurmannut puolelleen lähes jokaisen. Hän raivoaa menneisyyden hylkäämisille, jotka ovat riistäneet häneltä rohkeuden voittaa tuo toinen – tuo ilkimys, tuo lurjus, tuo teeskentelijä.”[16]

Ei kateus aina suuntaudu ylöspäin. Rikaskin voi kadehtia köyhän saamaa ilmaista apua ja huolenpitoa. Ei hän sitä tietenkään tunnusta. Hän vain ilmaisee paheksuntansa sitä kohtaan, että joku saa kaiken ilmaiseksi, kun hän itse on joutunut raatamaan tulojensa eteen.

Eivät kauniit, komeat ja rikkaat suinkaan aina pärjää köyhiä paremmin oikeudessa. Monia oikeusmurhia on tehty kateudesta niitä kohtaan, joiden status ja elämänlaatu edustavat kaikkea sitä, mitä syyttäjiltä puuttuu. Murhasta syytetty kaunis ja menestyvä nainen on varmaan paremmassa asemassa nyt kuin noitavainojen aikana, mutta edelleen kaikki syytetyn kadehdittavat ominaisuuden voivat oikeudessa kääntyä häntä vastaan.

Tiedetoimittaja Susanne Björholm myöntää että ”kateus on kapitalismin käyttövoima.” Mutta samalla hän haluaa korostaa että ”moraalinen pahennus ja tuohtumus ovat jotain aivan muuta.”[17] Tämä oli koko artikkelin pääargumentti. Hänkö ei oikeasti tunnista kateuden aiheuttamaa moraalista närää? Jos ilmeisesti tunnistaakin, niin miksi niiden välinen linkki on niin vaikea myöntää?

Kateus motiivina ei tietenkään mitätöi oikeustaistelun aiheellisuutta. Samaa oikeutta voi ajaa hyvistäkin motiiveista käsin. Nyt käsittelenkin vain sitä, minkälaisiin verhoihin kateus motiivina piiloutuu.

Kateellinen esiintyy mielellään kaikkein tarkkanäköisimpänä motiivien tietäjänä ja salaisuuksien paljastajana. Informaatio ja tieto ei enää ole kenenkään yksityisomaisuutta, muta läpinäkemisen ja epäluottamuksen kulttuurissa jotkut tekevät tarkkanäköisistä tulkinnoistaan tiedon kaltaista pääomaa. Kateellisella ihmisellä on omasta mielestään kaikkein läpitunkevin röntgenkatse. Hänelle kaikki hyvä on fasadia, vilpittömyys petosta, suunnitelmallisuus laskelmoivaa kataluutta ja autenttisuus hyvin näyteltyä manipulointia. Maailmassa ei löydy mitään ihailtavaa, jonka taakse hän ei näe, eikä ainuttakaan sankaria, jonka pimeää puolta hän ei tunne. Hänen kyyninen analyysinsä pilkkoo palasiksi jokaisen hyvän teon ja paljastaa kaikkien hyväntekijöiden viheliäiset motiivit. Yksikään maailmanparantaja ei saa häneltä puhtaita papereita.

Ei tämä mikään uusi ilmiö ole. Jo parituhatta vuotta sitten Jeesuksen pikkuveli moitti alkukristittyjä: ”Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne.”[18]

Kateus voi ilmetä kyynisenä vähättelynä, sarkastisena pilkkana ja kaiken läpi näkevänä luottamattomuutena. Ei tällaisia ominaisuuksia juurikaan hävetä. Ne kuuluvat älykkään narsistin selviämisstrategiaan ja herättävät ihailua. Jos niiden takaa havaittaisiin kateutta, kaikki pikkunäppärät puolisolvaukset joutuisivat aivan eri valoon. Ylimielinen käytös voidaan menestyjältä vielä sietää, mutta jos sen takaa paljastuisikin ihminen, joka kateuttaan alentaa muita, hänen sortotoimiinsa suhtauduttaisiin syvällä halveksunnalla.

Hän kuitenkin piilottaa kateutensa mainostamalla itseään väsymättömänä totuuden etsijänä, joka ei päästä pienintäkään vilppiä kynsistään. Vaikka kaiken tietäjiä pidetään yleisesti ottaen rasittavina ihmisiä, niin totuuden torvena oleminen on silti siedettävämpää kuin kadehtivaksi pikkusieluksi paljastuminen.

Kateellinen tietäjä varmistaa itselleen aina viimeisen sanan – oli se sitten kuinka tyhmä tahansa, kunhan se on viimeinen. Sellaisen varaan voi aina rakentaa kuvitteellisen paremmuutensa, fantasian siitä että oli ainakin pikkasen enemmän oikeassa kuin toinen. Jos molemmat tempautuvat tähän mukaan siitä ei tule loppua, koska kateus räjähtää aina siitä kaikkein pienimmästä erosta, eikä siksi voi suoda toiselle viimeisen sana oikeutta. Tämän taistelun viimeiset sanat ovat useimmiten jäähyväisiä.

g)           Kateuden kolmiodraama.

Mustasukkaisuus kohdistuu siihen mitä ainakin kuvittelen omakseni, mutta kateus kohdistuu aina toisen omaan. Voin mustasukkaisesti varjella omaisuuttani, arvoani, kunniaani, oikeuksiani ja rakkaitani. Kateellisena yritän tuhota muiden vastaavat. Mustasukkaisuutta on kutsuttu vihreäsilmäiseksi pedoksi. Siinä tapauksessa kateus on mitään paljastamaton kylmäkatseinen vaanija.

Nuorempana ajattelin, että mustasukkaisuus on kolmiodraama, mutta kateus on aina kahden kauppa. Vasta Girardin kautta olen oppinut huomaamaan että kateudessakin on kolmas osapuoli. Girard väittää että ”kateus ja mimeettinen halu ovat sama asia.”[19] Itse en laittaisi niiden välille yhtäläisyysmerkkiä, mutta kateus on kyllä mimeettistä siinä merkityksessä, että kadehtija tavoittelee toisen omaa toisten innoittamalla halulla.  Hän voi kadehtia omaisuutta, josta ei lainkaan piittaa tai ominaisuuksia, joita ei arvosta, vain siksi että kadehdittu arvostaa näitä. Niitäkään hän ei osaisi tavoitella, jos hän ei havaitsisi niitä muidenkin arvostamiksi. Hänellä on siis lainahalut.

Kateus ei koskaan kohdistu sellaiseen kohteeseen, jota kukaan muu ei arvosta. Kateuden kohde saa arvonsa sen tai hänen yleisestä haluttavuudestaan. Juuri se kuuluu mimeettisen halun olemukseen: Haluaminen on muilta opittua ja saatua. Vaikka kateus on mimeettinen luonteeltaan, kaikki mimeettinen halu ei kuitenkaan johda kateuteen. Positiivinen mimesis on kilpailematonta ja kunnioittavaa seuraamista, kiitollista oppimista vailla tarvetta tulla opettajaksi opettajan paikalle.

Kateus on mimeettisen halun omistus- ja kilpailuhaluisin muoto, myrkyllisen happamaksi käynyttä mimesistä. Siksi se johtaa ristiriitoihin ja väkivaltaan. Kateus ei nimittäin koskaan kohdistu siihen mikä on yleisesti saavutettavissa ja kaikkien ulottuvilla. [20]  Kateus kohdistuu vain siihen mikä on monen arvostamaa mutta toisen omaa ja siksi vaikeasti tavoiteltavaa. Kateus vain kiihottuu esteestä ja on siksi kiivainta yrittäessään tulla joksikin toiseksi. Juuri tuon äärimmäisen tavoitteen mahdottomuus lietsoo kadehtijan tuhovimmaisen hulluuden partaalle. Se, joka hän ei voi olla, täytyy hävittää.

Tämä taistelu näyttää kahdenkeskiseltä, mutta ohjautuu silti näkymättömän kolmannen kautta. Halutessaan olla joku muu, kadehtija tavoittelee kohteensa sosiaalisen halupääoman ja markkina-arvon kokonaan itselleen. Hän haluaa olla yhtä haluttu kuin se toinen, eikä hän voi sitä olla, olematta se toinen. Siksi se toinen pitää tuhota.

Tämä koskee vain sitä kateuden kohdetta, jota Girard kutsuu sisäistetyksi halun malliksi (internal mediator) Hän on niin lähellä, että häneen kohdistuva kateellinen halu täytyy salata, eikä vertailusta aiheutuvaa kipua sovi näyttää kenellekään.

Kulttuurielämän kuuluisuus tai minkä tahansa alan julkkis on tarpeeksi kaukana, jäädäkseen ulkoiseksi halun malliksi (external mediator). Julkkis on henkilö, jonka julkisuus on suurempi kuin alkuperäinen syy siihen. Eli hän on kuuluisa siitä, että on kuuluisa. Tarpeeksi monen häneen kohdistama halu puhaltaa hänen sosiaaliseen pääomaansa nostetta, joka on pelkkää huohotusta, mediahypetystä. Vain julkkis kipuilee verratessaan itseään toisen julkkiksen suosioon. Meille tavallisille ihmisille julkisuuden henkilön kadehtiminen ja hänen romahduksestaan iloitseminen ei ole niin henkilökohtaista. Se on vain viihdettä, oman elämän siedätyshoitoa. Juuri siksi näitä näennäiskateuden kohteita tarvitaankin. Niihin keskittymällä voimme salata itseltämme työpaikkakateutemme ja lieventää sisarkateuden aiheuttamaa tuskaa. Voimme helposti tunnustaa pikkukateuksia suhteessa kuuluisuuksiin ja avoimesti näyttää vahingoniloa heidän kompuroinneistaan. Sillä lailla voimme ohittaa olennaisen kateutemme kollegoja kohtaan ja salaa tekemämme kampitukset. Tämä on esimerkki siitä, kuinka puhumme kateudesta siellä, missä sillä ei ole juuri mitään merkitystä ja vaikenemme siitä kateudesta, jolla on suorastaan traaginen merkitys. Leikimme kateudella tarpeeksi kaukaisten kohteiden suhteen, jotta voimme kuvitella kesyttäneemme oikeasti vaarallisen kateuden.

Oli leikkikateutemme kohde kuinka kaukainen tai todellisen kateutemme kohde kuinka läheinen tahansa, heidän taustallaan on kolmantena osapuolena se julkinen tai yksityinen suosio, josta kilpailemme. Emme ehkä oikeasti halua julkimoiksi, mutta lähimpien ihmisten suosion valuminen väärään osoitteeseen haavoittaa kateellista mieltämme.

h)           Kadehtijan yksinäisyys

Kateus on kaikista tuntemuksista ja asenteista epäsosiaalisin. Se lähtee turvattomuudesta ja päätyy jatkuvaan uhattuna olemiseen. Se lähtee yksinäisyydestä ja johtaa täydelliseen eristyneisyyteen. Se lähtee tyhjyydestä ja palaa tyhjyyteen.

Fedor Dostojevskin Kellariloukun mies mesosi juuri siinä tyhjyydessä. Hän oli niin suurella hartaudella vihkiytynyt kateelliselle raivolle, että siitä tuli lopulta hänen ainoa nautintonsa lähde, eikä sekään tyydyttänyt häntä. Kateelliselle tyhjyys on aina lahjaa parempi.

”Vaikka kadehdin normaalia ihmistä mielettömästi, niin en halua olla hänen sijastaan niissä olosuhteissa, missä hänet nyt näen (vaikka sittenkään en lakkaa kadehtimasta häntä). Ei, ei, kellariloukko on joka tapauksessa parempi.”[21]

Naiivi ja vilpittömästi rakastava prostituoitu kuitenkin yllätti hänet laskelmoimattomalla hyvyydellään, koska mies ei hoksannut olla niin alhaiselle oliolle kateellinen. Hänen kyyninen valppautensa petti ja lyhyeksi hetkesi hän hajosi hyvyyden haltuun:

”Minulle ei anneta koskaan tilaisuutta… Minä en voi olla… hyvä! sain vaivoin sanotuksi. Sitten menin sohvan luo, vaivuin pitkälleni ja nyyhkytin melkein neljännestunnin täydellisen hysterian vallassa. Hän tuli vierelleni, syleili minua ja ikään kuin jäykistyi tuohon syleilyyn.”[22]

Mutta hän ei voinut sietää mitään ilmaiseksi saatua. Se oli liian nöyryyttävää. Ansaitsemaankaan hän ei pystynyt. Siksi ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hyvyyden alistaminen: ”Kellariunelmissani en kuvitellutkaan rakkautta muuksi kuin taisteluksi, joka alkoi vihalla ja päättyi moraaliseen voittoon, enkä sitten enää tiennyt mitä olisin tehnyt näin voitetulla kohteella.”

Hänen kateutensa ilmenee loputtomana yksinäisenä oikeustaisteluna, moraalisen ylemmyyden kuvittelemisena ja oikeassa olemisena. Hänen ei auttanut muu kuin tuhota se hyvyys, jonka syleilyssä ei sietänyt elää. Siihenkin hän oli voimaton. Siksi hän eristäytyi kellariloukkuunsa kuvittelemaan kärsimystään jotenkin yleväksi.

Kateus on kolkkojen sielujen tauti. Jos elämäni on tyhjä tarkoituksesta tai edes pienistä vakavasti ottamistani asioista, tapan vain aikaa tunti kerrallaan. Jos en ihaile tai kunnioita ketään, iloitse kenestäkään, jos en pidä mitään tai ketään tärkeänä, olen poltettua maaperää kateudelle kasvaa. Kun ei ole henkäyksen vertaa intohimoa mihinkään, puhe muuttuu höpinäksi ja juoruiluksi, meemit korvaavat vakaumuksen, mielipiteet ovat somesta lainattuja iskulauseita ja viihde korvaa taiteen, kun velvollisuudet ovat korkeintaan rahan sanelemia ja kun uskonnosta ei ole jäljellä edes luottamusta itseen, niin mikään muu ei pelasta totaaliselta tyhjyydeltä, kuin kateus niitä kohtaan, jotka vielä syttyvät jollekin, palavat innosta ja elävät tärkeitä tarkoituksia toteen. Kun oma sisin on niin mielenkiinnoton, ettei sitä viitsi edes tikulla tonkia, jäljelle jää vain kateellinen naapureiden kyttääminen. Kun omasta elämästä puuttuu kompassi ja halu liikkua minnekään, niin vahingonilo toisten kompastelusta korvaa elämisen palon. Kun antelias lupaa vaikka kuun taivaalta, kadehtija haluaa senkin sammuttaa.

” Hänellä on kimppakivaa kuoleman kanssa. Hän surmaa mahdollisuutensa arvokkuuteen. Hänen maailmankuvansa on vääristynyt. Se on perspektiivitön. Hän ei osaa enää asemoitua suhteisiin.”[23]

Vaikka kadehdittu keskittyy yli kaiken kadehdittavaan ja saa kilpailuenergiansa kaikesta siitä, mitä muut kadehdittavalle antavat, kadehtija on silti maailman yksinäisin ihminen. Hän kadehtii toisen omaisuutta, ominaisuuksia ja haluaisi pohjimmiltaan olla hän. Juuri siksi hän kadottaa kaiken vilpittömän yhteyden kadehdittuun ja myös todellisen yhteenkuuluvuuden tämän ystäväpiiriin.

Avoin vuorovaikutus, nöyrä rehellisyys ja armollisuus epäonnistuneiden kesken voisi yhdistää häntä elämänsä keskipisteisiin. Hän voisi kuulua heihin ja tulla kuulluksi heidän kanssaan. Hän saisi kuunnella ja kohdata. Hänellä olisi mahdollisuus juurtua lojaaleihin ystävyyssuhteisiin joissa oppisi pyytämään ja antamaan, rakastamaan ja vetämään rajoja. Mutta kaikesta tästä hän jättäytyy pois. Kateus on saanut hänet vihaamaan kaikkea sitä hyvää, mitä hän eniten tarvitsisi. Vaikka hän kuinka onnistuisi näyttelemään kaikkea hyvää, hänen elämänsä on täynnä teennäisyyttä ja hänen sydämensä on eristetty kaikesta aidosta lämmöstä. Yksinäisyydessään hän piehtaroi raivoisassa itsesäälissä. Ainoa lohtu löytyy mahdollisesta vahingonilosta. Jos kadehdittu päättäisi lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa ja vannoisi hänelle ikuista ystävyyttä, se vain nostattaisi kateellisen vitutuksen tappiinsa. Ainoa tyydytys tulisi siitä, että kadehdittu menettäisi puhekykynsä, tulisi ryöstetyksi ja ystäviensä hylkäämäksi. Silloin tämän yksinäisyys olisi edes vähän lähempänä kadehtijan eksistentiaalista tyhjyyttä. Jos kadehditun koira jäisi henkiin, sekin pitäisi heittää auton alle. Ainoastaan kadehditun menetykset voivat lohduttaa kateellista.

Senkään jälkeen he eivät voi yksinäisyydessään kohdata. Sydämen salattu totuus erottaa hänet kaikista.  Mikään onnistuminen, menestys, voitto tai rikkaus maailmassa ei riitä täyttämään kateellisen ihmisen sydämen tyhjyyttä. Hän ei voi iloita mistään, koska lakkaamatta mittaa itseään niihin joilla on edes vähän enemmän.

”Kateus tuntuu suunnattomana kipuna ja yksinäisyyden kokemuksena, kuin olisi irti repäisty jostain perimmäisen oikeasta, mihin sisimmässään tietää kuuluvansa, muttei tiedä keinoa, miten siihen palaisi.”[24]

i)                    Kadehditun syyllisyys?

Onko sinun vaikea iloita työsi mielekkyydestä, kun niin moni läkähtyy turhan ja vähäpalkkaisen raatamisen alle? Onko sinun vaikea nauttia kodistasi, kun näet niin paljon asuntoja joissa ihmiset asuvat vain pakosta? Miltä tuntuu syödä riittävästi ja terveellisesti, kun niin monella on varaa vain roskaruokaan? Pitääkö sinun lietsoa itsesi pahalle tuulelle tullessasi kotiin iloisista juhlista vain siksi, että tiedät parisi viettäneen tylsää iltaa? Onko maailmasi täynnä potentiaalisesti kateellisia silmiä, joiden tuijotus hyydyttää hymysi?

Onko kadehdittu jotenkin itse syypää herättämäänsä kateuteen? Onko hän moraalisesti vastuussa itseensä kohdistuneesta kateudesta? Pystyykö kadehdittu jotenkin vapauttamaan kadehtijan painajaisestaan? Onko hänellä moraalinen velvollisuus siihen?

Kateuden kohde voi olla täysin tietämätön itseensä kohdistuneesta kateudesta ja samalla syytönkin siihen. Hän ei tietoisesti ole kerännyt huomiota itseensä, eikä pyrkinyt kadehdituksi. Hänet nyt vain on huomattu tavalla, jota yhä useampi matkii ja siksi hän ei edes mahda saamalleen huomiolle mitään. Voi olla, että hän huomiota pakenemalla saa sitä vain enemmän, eikä hän voi käsittää, kuinka joku voi olla kateellinen sellaisesta asian tilasta, josta hän ei itse nauti lainkaan.

Kadehtija löytää aina kadehdittavaa. Jos hän ei löydä sitä sinusta, hän löytää sen sinun naapuristasi. Sinun omaisuutesi, ominaisuutesi tai elämäsi on yhtä vähän syyllinen hänen kateuteensa, kuin objektina himoittu on syyllinen siihen, että tulee raiskatuksi.

Kadehditulla ei ole mitään tapaa helpottaa kadehditun oloa. Hän voi suoda kadehtijalle väliaikaisia voittoja, hyväksymällä itselleen pieniä harmittomia tappioita vähemmän tärkeissä asioissa. Mutta sellaiset laskelmoidut uhraukset toimivat vain väliaikaisina kateuden lepyttäjinä. Kadehdittu voi mainostaa menestystään suurena taakkana tai raskaana velvollisuutena, jotta kukaan ei erehtyisi häntä kadehtimaan. Sellainen voi kyllä tyydyttää kadehtijaa, mutta tuskin sammuttaa tämän kateutta. Jos kadehdittu yrittäisi antaa kadehtijalle omaisuutta tai asemaa, kadehtijan olo tulisi vain kurjemmaksi. Silloin kateus siirtyisi antajan omaisuudesta ja asemasta hänen jaloihin ominaisuuksiinsa. Mitä enemmän hyvyyttä kadehdittu jakaisi kadehtijalle, sitä kipeämmäksi kateudesta hän tulisi.

Suomalainen on aina luottanut kaiken kadehdittavan piilottamiseen, jotta ei tulisi syylliseksi kenenkään kateuteen. Jopa sattumasimulaattorin tuottama onni on varmuuden vuoksi kätkettävä. Hyvin harva lottomiljonääri rehvastelee hyvällä onnellaan. Sehän merkitsee sitä, että on näkymättömien voimien lempilapsi ja taas tuhannet suomalaiset tuntevat jääneensä jostain paitsi. Onneksi verottaja rankaisee onnekasta kuorimalla puolet voitosta ja nostamalla tuloveron tasoa. Mutta lohduttaako se kateellista?

Ainoa tapa lieventää kadehtijan taakkaa on piilottaa itsensä, lakata olemasta, tai hävittää itsensä kokonaan. Sen jälkeen pitäisi vielä hävittää muisto itsestään ihmisten maailmasta, koska sekin riittää kadehtijalle: ”Häntä muistetaan kyllä hyvällä, mutta minua ei muisteta edes syntymäpäivänä.”

Kadehdituksi pelkääminen johtaa luovuuden, spontaanisuuden ja ilon kieltämiseen. Kaikki elämän hyvyys pitää salata tai mitätöidä, jotta se ei herättäisi kenessäkään kateutta. Kateellisten pelkääjä tekee vääryyttä itselleen ja kieltää maailmalta sen hyvän, jota voisi elää todeksi.

Nietzschen Zarahustra ei suostunut syyllistymään onnestaan kadehtijoiden edessä. Hän meni toiseen laitaan, pitämällä heitä pilkkanaan. Hän halveksi kateellisia kitisijöitä ja kieltäytyi heidän edessään peittämästä onneaan pakkaslumen peittämän karhuntaljan alle.[25]

Epämääräinen syyllisyys kadehtijan pahoinvoinnista on hankala, mutta ei mahdoton ongelma. Se edellyttää selväpäistä ja päättäväistä vastuun rajojen tarkentamista. Yhtä vähän kuin lapsena olit vastuussa isäsi juopottelusta tai äitisi päänsärystä, yhtä vähän olet vastuussa kadehtijan itselleen tuottamasta painajaisesta. Olet ainoastaan vastuullinen omasta asenteestasi ja käytöksestäsi häntä kohtaan. Niiden suhteen et ehkä ole viaton ja sinulla voi olla anteeksipyynnön aiheita.

Saattaa jopa olla niin, että hänen kadehtimansa asia on epäreilusti sinulle annettu. Ehkä he tosiaan jakoivat perintönsä epäoikeudenmukaisesti[26] ja sitoivat sinut heidän vääryyksiensä kantajaksi. Siinä tapauksessa voi hyvinkin olla, että sinun on syytä ottaa osaa vanhempiesi tekemien virheiden korjaamiseen. Silti sinä et ole vastuussa hänen kateuteensa, joten älä millään lailla lähde sitä pyytämään häneltä anteeksi. Kateus on hänen vastauksensa siihen mitä sinä olet. Se on hänen vastuullaan, ei sinun.

Paikkamme maailmassa on melkein aina jonkun näkökulmasta epäreilu, eikä ainuttakaan epäoikeudenmukaisuutta pidä jättää huomiotta. Epäoikeudenmukaisuuksiin pitää aina puuttua, eikä siihen tarvita mitään kateuksia tai syyllisyydentuntoja avuksi. Ihmisten rakastaminen ja uhrin puolustaminen riittävät motivaatioksi aivan mainiosti. Kateus ja syyllisyys voivat olla hyviä palovaroittimia moraalin maailmassa, mutta ne ovat huonoja tasa-arvon mittareita.

Tuhkimo ei yrittänyt kohdata kadehtijoitaan. Ei hän heitä vältellytkään mennessään samoihin linnan tanssiaisiin heidän kanssaan. Kaikkein tärkeintä oli, että hän ei lakannut etsimästä itselleen hyvää, varjellakseen heitä omalta kateudeltaan. Äitinsä muiston rohkaisemana hän pyysi linnuilta apua saadakseen hovikelpoiset vaatteet, joissa hän tanssi prinssin kanssa. Hän ei kilpaillut kenenkään kanssa, vaan nautti kaikista juhlan antimista. Hän ei piilotellut eikä vähätellyt itseään.

Hän ei keimaile eikä pelaa, vaan vastaa luottavaisesti prinssin ihailuun ja tutustuu häneen kolmena iltana peräkkäin. Hän on auki suhteelle ja haluaa sitä – mutta ei millä hinnalla hyvänsä. Siksi hän joka ilta luopuu taian avusta ja livahtaa takaisin elämänsä karuun realiteettiin. Hän halua tulla kohdatuksi juuri niin orpona, onnettomana ja köyhänä kuin on. Kun se vihdoin toteutuu Tuhkimo ei edelleenkään syyllistä itseään sisarpuoliensa kateudesta, vaan astuu esiin ja ottaa prinssinsä vastaan mitään selittelemättä ja keneltäkään anteeksi pyytämättä. Hänen sijaisperheensä sai rauhassa kantaa raivonsa, kun hän astui elämään, joka hänelle kuului. Hän oli palvellut heitä ja tarjonnut heille hyvyyttään. Peloissaan ja vihoissaan he olivat sen torjuneet ja siten jääneet puutteeseensa kärvistelemään. Tuhkimo ei siitä jäänyt itseään syyttämään.

2.            Kateuden kohteet

”Lokkiparvessa yksi kalastaa ja sata muuta koettaa riistää itselleen kalastajan saaliin. Tällaisessa yksinkertaisessa kateudessa ihminen ei mitenkään eroa monista eläimistä.” Risto Saarinen[27]

Kateus ei ole verrattavissa suruun, masennukseen, turhautumaan tai ahdistukseen. Näitä voimme kokea ilman toista osapuolta. Kateus tarvitsee aina kohteen, uhrin, toisen osapuolen. Sen ei tarvitse olla yksilö, eikä yhteisö. Se voi olla kokonainen ammattikunta, sukupuoli, rotu, yhteiskuntaluokka, uskontokunta tai muotisuunta.

a)           Vertaiskateus

Vertailu, kilpailu ja kateus palavat kiivaimmin siellä, missä suhde on lähin ja etäisyys kilpailijaan on pienin. Kateus takertuu pienimpäänkin toisen saamaan etuun ja maksimoi sen katkeraksi oikeustaisteluksi, kaunaiseksi kunniakysymykseksi tai maailman suurimmaksi vääryydeksi, joka pitää oikaista hinnalla millä hyvänsä.

Eniten vertailevaa kateutta herättää se pieni tuloero, vähäinen ero asemassa ja pikkuisen parempi asunto. Useimmat ihmiset eivät piittaa pätkääkään niistä, jotka ovat monta kerrosta korkeammalla. Eniten vaivaa hän, joka on vain päätä pidempi.

Freud teki saman tempun keskittäessään kaiken huomionsa saavuttamattoman kateuden (peniskateuden) analysoimiseen, jota aika harva pystyy tunnistamaan omakseen. Hän ei puhunut mitään kollegojensa välisestä kateudesta ja ahneudesta, tai siitä brutaalista kilpailusta, jota itse kävi seuraajiensa, kuten Jungin kanssa. Vasta lapsipsykiatrian pioneeri Melanie Klein alkoi nähdä vertaiskateuden ohjausvoiman yksilön ja yhteisön elämässä. On hämmästyttävää, että Freud ja monet hänen seuraajansa näkivät sukupuolten välisen kateuden koskevan vain sitä anatomista eroa mitä piilotamme housujemme alle.

b)           Sisaruskateus

Siitä asti, kun opimme tulkitsemaan katseiden tai kosketusten merkitystä ja ymmärtämään sanoilla jaettua suosiota, olemme astuneet vertailevan kilpailun lietsoman kateuden maailmaan. Vaikka isä ja äiti kuinka väittäisivät muuta, he eivät ole jakaneet tykkäämisiään tasan. Eiväthän he pysty tykkäämään edes työkaluistaan tai keittiövälineistään yhtä paljon. Minulla ainakin on lempilusikka, pari lempparikahvikuppia ja ihan ehdoton lempipaikka saunan lauteilla. Lempipentua en tunnusta, mutta tietenkin olen tykännyt kaikista eri tavalla. Jonkin verran olen kuullut siitä, millä tavalla he ovat vertailleet sitä tykkäämistä toisen saamaan tykkäämiseen

Melkein jokainen lapsi on jossain vaiheessa kokenut uuden tulokkaan uhkaksi olemassaololleen, eikä turhaan. Uusi tulokas muuttaa hänen loppuelämänsä peruuttamattomasti. Hän joutuu jakamaan vanhempiensa huomiota niin paljon, että voi pelätä menettävänsä heidän rakkautensa kokonaan. Silloin kun siitä nouseva hätää ja raivoa ei oteta myötätuntoisesti vastaan, lapsi saa myös ensimmäisen kokemuksen kateuden salaamisen välttämättömyydestä. Vaikka esikoinen olisi jo murkkuiässä, toisen lapsen herättämä kateus voi olla raskasta kantaa, koska hänen odotetaan olevan jo niin kypsä, ettei enää tunne kateutta. Ainutkin lapsi kyllä löytää kateuskokemuksensa. ”Äiti miksi kaikilla muilla lapsilla on siskoja tai veljiä, mutta minulla ei.”

Itsensä kilpailuttamiseen oppineet vanhemmat saattavat suorastaan lietsoa sisaruksia kilpailemaan toistensa kanssa. Kävelemään oppiminenkin sijoitetaan paremmuusjärjestykseen ja siitä eteenpäin kaikki suoritukset kilpailutetaan. Veren maku suussa taistellaan urheilusuorituksista, koulunumeroista, tietokonepelaamisen paremmuudesta jne.  Vanhemmille ei riitä, että olet hyvä, koska tärkeintä on olla sisaruksista paras. Kaikki muut ovat luusereita. Sisarusten on vaikea katkaista keskinäistä kadehtimistaan senkään jälkeen, kun kilpailuttajat ovat kuolleet. Seuraavalle sukupolvelle opetetaan, ettei pelkkä kilpailu riitä. Siitä asti, kun pysyy kahdella jalalla, täytyy oppia taistelemaan. Empaattisuus ja toisten huomioiminen vain heikentävät selviämismahdollisuuksia hiekkalaatikosta loppusuoran asti.
Joosef syntyi massiivisen veljeskateuden kohteeksi. Suvun historia oli jo ennen häntä täynnä veljeskateuden innoittamaa kieroilua, petosta ja väkivaltaa. Jaakob oli ennen häntä saanut jo kymmenen poikaa ja tuntemattoman määrän tyttäriä yhden vaimon ja kahden kotiapulaisen kanssa. Kun Joosefin suuri rakkaus, Raakel, vihdoin tuli raskaaksi, kaikki arvasivat, että Jaakob tekisi iltatähdestä elämänsä auringon, joka ohittaisi normaalin perimäjärjestyksen ja tulisi koko klaanin johtajaksi, sekä isänsä perinnön saajaksi.

Hän sai ilmaiseksi kaiken sen isällisen huomion, jonka eteen 10 vanhempaa veljestä olivat joutuneet turhaan tekemään työtä koko ikänsä. Murkkuikään mennessä hän oli jo hyvin koulutettu kantelupukki, joka osasi pönkittää asemaansa puhumalla pahaa veljistään. Isä lietsoi veljesten kateutta pukemalla lellipentunsa kuninkaallisiin vaatteisiin. Joosef lisäsi öljyä liekkeihin kertomalla unista, jotka viittasivat koko perheen joutuvan alisteiseen asemaan kuopuksen edessä. Silloin veljesten tähän asti vaivoin hillitsemä kateus muuttui vaaralliseksi raivoksi ja he alkoivat etsiä mahdollisuutta päästä lopullisesti eroon yhteisestä kateuden kohteesta. Lopun tästä kolmetuhatta vuotta vanhasta kateustarinasta voit lukea täältä.

Kaikki tutkimukset tukevat sisaruskateuden universaalisuutta. Se on yhtä suuri joka puolella maailmaa. Ei ole olemassa niin pientä eroa, etteikö sisarus osaisi tehdä siitä maailmanloppua. Melkein jokainen meistä on saanut maistaa kateellista raivoa, ennen kuin meillä on alkeellisintakaan kykyä ymmärtää tai käsitellä tätä hirmuista voimaa.

Eräässä Guatemalan intiaaniheimossa riistalintu hakattiin kuoliaaksi vanhemman sisaruksen kehoa vasten, kun uusi lapsi syntyi perheeseen. Lintu toimi sisaruskateuden sijaisuhrina. Joissakin arabiheimoissa usko pahan silmän, nazar lagnan, taikavoimaan on niin vahva, että nuoremman lapsen kuolema usein tulkitaan vanhemman sisaruksen kateuden aiheuttamaksi. [28] Australian aboriginaaleilla on ollut tapana syöttää joka toinen lapsi äidille ja edelliselle lapselle sisaruskateuden lepyttämiseksi.[29] Tyynen Meren saarilla teini-ikäset veljekset eivät enää saa nukkua vieretysten koska pelätään että paha veri voi siirtyä toiseen ja tuottaa veljesmurhan.

Girardin mukaan kaksosiin, ja varsinkin identtisiin kaksosiin, on monessa kulttuurissa suhtauduttu pelokkaasti. Heissä arvoasteikon määräävä syntymäjärjestys käy vaarallisen pieneksi ja tunnistettavat erot häviävät olemattomiin. Siksi heidän välinen kateutensa käy niin vaaralliseksi, että kummatkin tapetaan varmuuden vuoksi.^[30]

Joskus kateellinen kilpailu sisaruksen kanssa innoittaa valtaviin ponnistuksiin ja suuriin saavutuksiin. Salvados Dali ei ollut koskaan tavannut kilpailijaansa. Silti tämä oli jatkuvasti läsnä. Salvadorin saman niminen veli oli kuollut vajaa vuotta ennen hänen syntymäänsä. Salvadoria riivasi aina epäilys, että hänessä rakastettiin edesmennyttä veljeään. Siksi hän teki kaikkensa korostaakseen omaa erilaisuuttaan. Mutta miten voittaa esikuva, jonka identiteetti oli annettu hänelle itselleen? Miten tulla yhtä rakastetuksi kuin veli, jonka muistoa palvottiin hänessä itsessään? Miten tulle veljeksi veljen paikalle, kun veli oli jo istutettu hänen paikalleen? Taiteellaan hän huusi koko maailmalle omaa ainutlaatuista erinomaisuuttaan, samalla kun hän yritti olla yhtä rakastettu kuin veli, joka ei kaksivuotisen elämänsä aikana ehtinyt ansaita mitään. Hän oli saanut kaiken ilmaiseksi, pelkästään olemalla vanhempiensa esikoinen.

Kuinka monet tieteelliset löydöt, urheilulliset voitot ja taiteelliset työt ovat poikineet kilpailusta vanhempien suosiosta sisarusten kesken? Kuinka monen yhteiskunnallinen status huutaa ylivoimaista paremmuutta sisarusten joukossa? Tietenkin sisaruskateus on poikinut upeita ammattiuria ja sankarillisia elämänkaaria. Onko siis aiheellista pitää sisaruskateutta ihmiskunnan kehitystä edistävänä luovana voimana? Onko kukaan laskenut, kuinka monta ihmiskuntaa palvelevaa ja hyvinvointia edistävää elämää sisaruskateus on sammuttanut? Kateuden uhreiksi jääneitä mahdollisuuksia kukaan ei pääse tutkimaan.

Onko sisaruskateus sitten aivan väistämätöntä? Luultavasti on. Onko mitään tapaa ehkäistä sitä? Luultavasti ei ole. Mutta ainakin voimme opettaa lasta kohtamaan sen ja tulemaan toimeen sen kanssa. Ainakin voimme olla lietsomatta lapsiamme vielä kiihkeämpään kateelliseen kilpailuun. Parhaimmillaan lapsi saa rauhassa oppia vihastumaan ja ihastumaan, kadehtimaan ja olemaan kadehdittuna vanhempien suopean ja tuomitsemattoman lohdutuksen alla. Silloin lapsuuden täyttää kiitollisuus ja ilo kaikkein kamalampienkin tunteiden keskellä. Sellaisen lapsuuden jälkeen kateuden tunnistaa helpommin ja kateuden kohteeksi joutumista pelkää vähemmän.

c)           Vanhempien kateus

Tuhkimon isä oli maailmalla kiertävä kauppias. Oliko hän poissa, koska välitti niin paljon perheensä toimeentulosta, että kulutti liikaa aikaa kaupantekoon, vai oliko hän poissa, koska halusi olla poissa? Ehkä hän oli niin vaimonsa peukalon alla, että ei uskaltanut avoimesti puolustaa tytärtään, jotta ei provosoisi kateellisia reaktioita muissa. Kuinka paljon hän oli vastuussa tyttärensä ahdinkoon? Sitähän me emme tiedä. Mutta kysymykset vaivatkoon kaikkia isiä, joiden omat lapset jäävät uusperheen jalkoihin, koska heillä ei ole munaa pysyä pentujensa rinnalla.

Tuhkimon arjessa oli vain kuollut äiti ja ilkeä äitipuoli, joka näennäisesti piti hyvää huolta omista tyttäristään. Todellisuudessa äiti vain vaatetti ja ruokki heitä itsensä jatkeiksi aatelisten maailmaan, josta oli miehensä menettämisen jälkeen melkein syrjäytynyt. Tyttärien tuli edustaa häntä hovissa ja kirkastaa hänen kuvaansa valtojen ja voimien edessä. Tytöt olivat äitinsä vielä jäljellä olevaa sosiaalista pääomaa ja heidän tehtävänsä oli kasvattaa sille korkoa. Ehkä hän jopa kadehti heitä ja heidän mahdollisuuksiaan, heitettyään itse elämänsä hukkaan aina poissa olevalle miehelle. Ehkä hän heidän kauttaan haikaili omaa menetettyä nuoruuttaan. Ei siis ihme, että heitä kuulevaa ja vahvistavaa huolenpitoa paitsi jääneet tyttäret kadehtivat Tuhkimoa. Hänen sydämessään näkyi rakastavan äidin jälkeensä jättämä kauneus ja hyvyys. Juuri sitä he olivat itse jääneet paitsi. Juuri siitä äitipuoli ei halunnut tulla muistutetuksi, koska hän salaa kadehti myös Tuhkimon äitiä. Siksi kuolleen äidin hyvyyden jälki täytyi Tuhkimossakin tuhota. Äiti auttoi kateellisia tyttäriään. Heillä oli yhteinen tavoite. Ammattikiusaajan taidoilla[31] hän pyrki nujertamaan Tuhkimon itsekunnioituksen ja häivyttämään muiston hyvästä äidistä, sellaisesta äidistä mitä hän ei itse ollut. Yhdessä kuin epäpyhä pirullinen kolminaisuus, he kärvensivät häntä kaikilla mahdollisilla hylkäämisen muodoilla, saadakseen hänen sydämessään olevan hyvyyden palamaan tuhkaksi. Heillä ei ollut aavistustakaan kuinka mahdottomaan olivat ryhtyneet. Palaneen tuhka oli olennainen osa Tuhkimon hyvyyttä. Hän tunsi hävityksen kauhistuksen. Hän oli parkunut lapsuuden onnen raunioilla. Hän tiesi mitä kaikkea oli palanut loppuun. Tuhka oli olennainen osa hänen hyvyytensä uskottavuutta. Äitipuoli ei ollut oman elämänsä tuhkia vielä kohdannut.

Surullisimmillaan kateus näyttäytyy silloin, kun isä tai äiti kadehtii lapsensa elämää. Sellaista kateutta on vaikea edes uskoa todeksi, ennen kuin sen on kokenut nahoissaan. Tosin ensimmäinen kokemus siitä voi olla niin varhaisessa elämänvaiheessa, ettei siitä ole tietoista muistoa. Itse paitsi jääneenä, äiti voi hoivata lastaan kuin parantaakseen menetettyä lapsuuttaan. Hoivasta tulee lapsen omaa elämää tukahduttavaa, koska juuri häntä hän ei kateutensa takia huomaa. Lapsesta huolehtiminen onkin vanhemman tapa estää uuden, hänestä riippumattoman elämän puhkeamisen ja kukoistamisen. Heti kun hän kuulee lapsen inahtavankaan, hän rientää sammuttamaan mitä ikinä tarvetta kuvittelee hänellä olevan. Kun lapsi oppii puhumaan, vanhempi arvaa ensimmäisestä sanasta loput, vastaten vain omaan sisäiseen hätäänsä. Raja lapsen ja vanhemman välillä ei pääse kunnolla kehittymään, kun vanhempi varjelee lasta osana omaa tarvemaailmaansa. Joidenkin meidän hoitoalan koulutus onkin alkanut aika varhain.

”Näistä, hetkestä nolla, vanhemman tarpeille eläneistä lapsista, tulee takuuvarmasti jonkin sortin hoitajia, joiden himmeä tähdenlento päättyy loppuun palamiseen. Vaihtoehtona on henkinen kuolema – koko elämän täyttävä tyhjyys ja sisäinen käsky olla ajattelematta – pelosta vapisevan sielun hiljainen vaikerrus, ennen kuin yhteys katkeaa kokonaan. Tältä olen niukkaakin niukemmin välttynyt; juomalla helvetisti viinaa ja sitten toipumalla addiktiosta. Olen nähnyt tämän kateuden ilmentymän omassa historiassani.”[32]

Omien tarpeiden tunnistaminen ja niistä huolehtiminen on vaikeaa ihmiselle, joka on vanhemman kateellisten silmien alla oppinut häpeämään kaikkia tämän tarpeista poikkeavia haluja. On vaikea katsoa hyväksyvästi sellaisia tarpeita, joita kateellinen vanhempi on pitänyt uhkanaan.

On aika viatonta ”kadehtia” lapsensa parempia olosuhteita ja onnistuneempia valintoja. Jos niistä voi silti iloita, kateus ei oikeasti ole kateutta, vaan viatonta vertailun haikeutta, kiitollisuutta siitä mitä lapsella on ja surua siitä, mitä itsellä ei ollut. Kateuteen kuuluu yleensä vaikeus suoda toiselle sitä hyvää, mikä itseltä on puuttunut. Murrosiässä vanhempi voi kadehtia kaikkea sitä, minkä itse on joutunut jättämään taakseen, tai mitä ei koskaan ollutkaan:

”Minä olin ihmeissäni nuoren äitini kommenteista ja käytöksestä, kun tulin murrosikään. Minussa ei ollut mitään kaunista, oli liian pitkiä koipia, suuri jalka ja kehittymättömät rinnat. Niistä hän jaksoi muistuttaa. Paheni vain, kuin aikuistuin. Hän pyrki silloin jarruttelemaan jopa itselleni sopivien vaatteiden hankintaa, jotka tienesteilläni ostin. Jälkeenpäin olen käsittänyt, että hän koki jotenkin minut kilpailijaksi, vaikka oli varsin viehättävä itse. Kesti ainakin vuosikymmenen saavuttaa terve itsetunto ja päästä komplekseistani, nähdä se todellinen kuva itsestäni muiden kuin äidin silmin.”[33]

Vielä aikuisenakin vanhemmat voivat suhtautua ynseästi jälkeläisensä omaan elämään, ei välttämättä lapsen parempaan elintasoon tai korkeampaan koulutukseen, vaan lapseen itseensä, siihen että hän on hän, eikä enää vanhempansa jatke. Näin itse vaille jäänyt vanhempi jää kadehtimaan sitä elämää, jonka oma lapsi vanhemman kateudesta huolimatta löysi. Tosin lapsi muistaa kotona käydessään kehittää jonkun riidan parinsa kanssa, jotta ei kävisi liian ilmeiseksi, että hänellä on paljon parempi parisuhde kuin vanhemmillaan. Hän vähättelee tyytyväisyyttään ja piilottaa kiitollisuuttaan, ettei vain provosoisi vanhempiensa kateutta. Hän puhuu muista mahdollisimman kielteiseen sävyyn, ettei vanhemmille vain paljastuisi kuinka luottavaisesti hän suhtautuu elämään ja kuinka paljon hyvää hän uskoo ihmisistä.

Lastensa lahjoja kadehtiva vanhempi voi kyllä korostaa kuinka ylpeä on niistä, mutta sivullinen ei ole aivan varma kumman lahjoista hän oikeasti puhuu. Jotkut vanhemmat kehuvat lapsiaan vain näiden selän takana, ja vähättelevät heitä kasvotusten. Jos lapsi onkin vanhempien turhautuneiden toiveiden täyttäjä, hän noukkii heidän keräämänsä pisteet itselleen. Näin he ylpeilyllään kaappaavat lastensa saavutukset oman egonsa tukipuiksi.

Niin uskomatonta kuin se onkin, kyllä vanhempi oikeasti voi olla lapselleen kateellinen ja vakavasti rajoittaa jälkeläisensä elämää kateutensa kautta. Niin ei pitäisi olla, mutta niin vain on. Jotkut meistä olemme jääneet niin köyhiksi, että emme huomaa siunata lastemme elämää. Näin ei tarvitse olla. On mahdollista antaa kauhalla, vaikka on saanut lusikalla. En tiedä miten, mutta olen nähnyt sen ihmeen monta kertaa.

d)           Sukupuolten välinen kateus

Simone de Beauvoir väitti feministisessä julistuksessaan Toinen Sukupuoli, ettei tytön kateus suinkaan johtunut peniksen puutteesta, vaan naisten alisteisesta asemasta suhteessa miehiin. Simonen kirja oli vahva sukupuolten tasa-arvon julistus. Oli aika ottaa kadehdittu valta takaisin miehiltä.

Tuhkimon sisarpuolet suhtautuivat vaimoa etsivään prinssiin samalla tavalla kuin äiti heihin. Prinssi oli vain heidän jatkeensa, palkinto, jonka edestä piti pettää varastaa tai jopa silpoa itseään, voittaakseen muut. Eräissä sadun versioissa Tuhkimon sisarpuolet nimittäin leikkelivät varpaitaan ja kantapäätään saadakseen jalkansa sopimaan lasikenkään.[34] Prinssi ei ollut itsessään tärkeä kummallekaan, mutta hänen kauttaan saavutettu status oli raivoisan taistelun arvoinen. Juuri niin moni edellisten sukupolvien nainen on tehnyt, päästäkseen edes lähelle kadehtimaansa valtaa. Viereen päästyään, alkoikin sitten saman vallan nakertaminen. Kateus aina yrittää tuhota, mitä ei saa omakseen. Miehet taas ovat aina kadehtineen naisen halupääomaa ja metsästäneet haluttavaa naista saalikseen ja oman haluttavuutensa lisäämiseksi. Sen jälkeen alkaakin kadehditun haluttavuuden kesyttäminen turvalliseen kotikäyttöön. Näin kateus kuohii kummankin osapuolen sukupuolineutraaleiksi kateellisen kilpailun kohteiksi.

Silloin kun miesten ja naisten roolit poikkesivat tarpeeksi toisistaan ja toimivat eri tontilla, mustasukkaisuus oli kateutta yleisempi ongelma parisuhteessa. Nyt kun roolit sulautuvat toisiinsa ja kummatkin pätevät samoilla aloilla, kateus taitaa tulla mustasukkaisuutta kipeämmäksi parisuhdeongelmaksi. Märta Tikkasen parisuhdekuvaukset ovat tämän murroskauden sairaskertomuksia. Hän kuului siihen sukupolveen, joka alkoi kyseenalaistaa miehen synnyin oikeutta perheen päänä. Märtan kaipaama oma aika, luomisrauha ja ura kirjailijana merkitsi loputonta sotaa Henrikin raivoisan itsekeskeistä kateutta vastaan.

Maria Veitola kirjoitti kuinka oman talk shown vetäminen, siihen kuuluva sosiaalisen elämän rikastuminen ja yleisen haluttavuuden lisääntyminen herätti Pleikkaria pelaavassa sohvaperunassa kateellista kiukuttelua. ”Sen sijaan, että tyyppi iloitsisi kumppaninsa puolesta, hän katkeroituu.” Mies meni kuitenkin töihin hankkiakseen tarpeeksi paksun kukkaron yhteisiä menoja kustantamaan, mutta ei kuitenkaan jaksanut pitkään kiusata itseään ja Mariaa kaunaisella kateudellaan, vaan lähti. Marialle se oli tietenkin vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa olisi ollut ”jättää toteuttamatta oma unelmansa, koska puoliso on kateellinen.”[35]

Kun parin keskinäinen kilpailu alkaa, alkurakastuminen ja arki-ihailu muuttuvat kipeäksi vertailuksi. Pisteiden lasku ja suosion vertailu korvaa vilpittömän ilon toisen menestyksestä. Ennen niin innostava ajatusten vaihtokin muuttuu kaupan käynniksi, kun omien ajatusten ja ideoiden tekijänoikeudet pitää varmistaa. Kummalla on enemmän ja parempia ystäviä? Kumpi saa työstään enemmän arvostusta? Kummasta lapset tykkäävät enemmän? Kumpi saa seurassa enemmän huomiota? Kuka keksii nokkelampia sutkauksia? Kumpi on vitsikkäämpi, hauskempi, älykkäämpi, hyväsydämisempi? Kumpi ansaitsee enemmän rahaa ja statusta? Kumpi lentää ja kenen siivillä?

Kun kateellinen vertailu ryömii sänkyyn, aletaan mitata rasvakertomia, seksuaalista aktiivisuutta ja osaamista. Sitten pisteytetään menneitä eroottisia kokemuksia ja uskallusta kokeilla jotain uutta. Kun vielä ruvetaan tikulla mittaamaan keskinäisisä sukupuolirooleja, jäljelle jää vain kateellista paneskelua vailla aitoa kiitollisuutta toisesta ja iloa siitä mitä ja kuka itse on.

Tärkeintä on olla jäämättä toiseksi, koska parisuhteessa se merkitsee häviämistä ja viimeiseksi jäämistä. Kateudesta lähtevä vähättely, nälvintä ja kaunainen nalkutus tuhoaa suhteen muutamassa vuodessa. Kun keskitytään vain siihen, että itse saa vähintään samat mahdollisuudet, vapaat ja etuisuudet kuin toinen, jokainen voitto on askel kohti lopullista häviötä.

Tietenkin naiset kadehtivat myös toistensa tapoja saavuttaa valtaa naiseuttaan käyttäen. Miehet vertailevat kulliensa tai niiden korvikkeiden kokoa. Miehet kadehtivat toistensa valloituksia seksuaalisilla markkinoilla ja naiset kilpailevat siitä, kellä on munaa pärjätä jätkien maailmassa jne. Jos mies haluaa tietää jotain naisen heikkouksista, hänen kannatta kehua tätä hänen ystävättärilleen. Tuhkimonkaan ongelma ei ollut miten löytää mies, vaan miten selvitä muiden naisten yrityksistä estää se.

Pitäisikö vielä kirjoittaa kateudesta muita pareja ja muiden perheidyllejä kohtaan, sinkkujen kateudesta pareja kohtaan, parien kateudesta sinkkuja kohtaan, ystävien keskinäisestä kateudesta jne? Kateutta löytyy niin yllättävistä paikoista. Se sikiää ilman suhdetta, yhdyntää tai edes kosketusta. Siihen tarvitaan vain vinosti vertaileva katse – ja se pienen pieni ero.

e)           Kateus yhteisössä

Jos näkisimme kaiken näennäisyyden ja teeskentelyn läpi, kuka kadehtii ketä ja mistä, saisimme vähemmän imartelevan kartan yhteisön arvomaailmasta – tai sen puutteesta.

Kun kateellinen kilpailu vaikutusvallasta, statuksesta ja johtajien suosiosta valtaa yhteisön, vuorovaikutuksesta häviää nöyrä ja rehellinen itsestä jakaminen ja vilpittömästi kiinnostunut toisen kuunteleminen. Niiden mukana häviää vallaton huumori, spontaani leikkimielisyys ja luova ideointi. Kaikki vartioivat sanojaan ja ideoitaan kuin patentoitua omaisuutta, jota kukaan ei saa luvatta käyttää, samalla kun toisten sanoista viritellään ansoja. Toivoa antava yhteenkuuluvuus muuttuu aina varuillaan olevaksi yksinäisyydeksi. Usko yhteiseen hyvään häviää ja tilalle tulee pahuuden ja väkivallan pelko. Kateus hylkää hyvän ja kukistaa kauneuden. Kukaan ei enää uskalla olla tosi. Yhteisöstä on tullut vihollisto, jossa pitää pärjätä yksin tai asettua vahvimman puolelle. Oppimisesta katoa syvyys ja oivaltavuus, koska ideoiden arvo mitataan vertailevan kilpailun ehdoilla. Jäljelle jää vain salahäijy fiksuuskilpailu, jossa tärkeilevyys tärvelee totuuden ja vilpittömimmin näytelty valhe muuttuu kompassiksi.

Heikoimmat salaavat pelkonsa ja kilpailuttavat hymynsä. Vahvimmat piilottavat vaivoin halveksuntansa ja kilpailuttavat pelottavuuttaan. Kaikki salaavat kateutensa ja kilpailuttavat tyhjyytensä kuorta. Tällaiseen yhteisöön kuuluminen on ahdistavaa, lannistavaa ja kuluttavaa. Ristiriitoja ja niiden todellisia syitä ei koskaan käsitellä avoimesti ja rehellisesti, koska se merkitsisi myös kateuden dynamiikan paljastumista. Sellaista ei yleensä tehdä ja yksilön on erittäin vaarallista ottaa avautumisen riski. Se antaisi koko yhteisölle mahdollisuuden ulkoistaa oma kateutensa yhden kannettavaksi. Sen jälkeen tuo kateutensa tunnustanut yhteisön jäsenkin pitää ulkoistaa, jotta muiden kateellinen kilpailua pysyisi tunnistamattomana.

Yhteisö, joka ei uskalla kohdata sisäisiä kateuksia, hoitaa syntyneet ratkaisut säännöllisesti uhraamalla jonkun yhteisenä syntipukkina tai yrittämällä epätoivoisesti ja turhaan löytämään systeemisen ja rakenteellisen ratkaisun joka ikiseen kateuden ongelmaan, kutsumatta niitä koskaan kateusongelmiksi. Ne nimetään työnjako-ongelmiksi, johtajuuskriiseiksi, organisaatio-ongelmiksi jne. Koskaan ei löydy sellaista töiden ja etujen tasajakoa, tai organisatorista kaiken tyydyttävyyttä, joka ei aiheuttaisi kateellisia reaktioita jossain. Vaikka oikeudenmukaisuus ja työsuojelukysymykset ovat tärkeitä, kateuden ongelmia ne eivät loppuun asti pysty ratkaisemaan.

f)            Joukkokateus

Varhaisin joukkokateuden muoto tietenkin kohdistui kehen tahansa, joka poikkesi ryhmäidentiteetistä, lauman tavasta mieltää itsensä. Kun yhtenäiskulttuurissa kuningas kääntyi johonkin uskoon, koko kansa kääntyi hänen kanssaan. Kansalliskiihkon aikoina kansat käyttäytyivät toisiaan kohtaan kuin reviireistään taistelevat jengit. Sellaisina aikoina on erityisen vaarallista poiketa kollektiivin tunneilmastosta. Jeesus koki se kotikylässään. Kun hän ei suostunut pysymään vain yhtenä kylän pojista, häneen alkoi kohdistua kateutta. Mies, joka ei nöyrry olemaan yksi meistä, ei ole meille enää kukaan. Hän voi hyvin pienestä provokaatiosta joutua koko kylän syntipukiksi. Parempi siis että hän itse ymmärtää poistua keskuudestamme vähin äänin.

Myöhemmin Jeesus joutui maan pääkaupungissa vielä mahtavampien voimien kateuden ristituleen. Papisto oli vakuuttunut siitä, että Jeesuksen saama kansan suosio oli heiltä pois. Pilatus ehkä kadehti Jeesuksen suvereenin hiljaista arvovaltaa. Juutalaiset ja roomalaiset johtajat kadehtivat toistensa etuoikeuksia kilpaillessaan kansan suosiosta. Kummankin yrittivät katalasti peluuttaa kansan joukkovoimaa toisiaan vastaan ja lopulta Jeesus joutui syntipukiksi, tässä kaikkien kateellisessa kilpailussa jokaisen kanssa.

Puolueet kilpailevat kannatuksesta niin rajusti että poliittiseksi argumentiksi kelpaa aivan mikä tahansa äänestäjiin vetoaa. Kaunainen kateus taannuttaa asiallisen väittelyn toisen maineen tahraamiseksi, motiivien vääristämiseksi ja toisen solvaamiseksi. Demokratia ei ole rokotettu tyhmyyttä, autoritaarisuutta, pelkomanipulaatiota tai ennakkoluuloja vastaan. Mikä tahansa kelpaa kateellisessa kilpailussa enemmistön intohimoista tai hädästä. Yksi tehokkaimmista tavoista muuttaa vallassa olevaa puoluetta on kiihottaa vähemmistön kateutta enemmistöä vastaan, tai päinvastoin – köyhien kateutta rikkaita vastaan. Tärkeintä kuitenkin, ettei erehdy oikeasti puhumaan kateudesta, koska kukaan ei sellaista halua motiivikseen tunnustaa.

Naapurikansat mollaavat toisiaan vitseillä, parjauksilla ja huhupuheilla. Entisen Itäblokin maat kadehtivat toisiaan siitä, kuka oli saanut suurinta suosiota keskushallinnolta. Nyt he kadehtivat lännestä tullutta apua. Kehitysapua saavat maat kadehtivat auttajamaitaan. Eurooppalaiset parjaavat kateellisina amerikkalaisia ja päinvastoin. Suurvallat kilpailevat siitä kenen kansantalous on kadehdittavimmassa kunnossa.

Ranskan vallankumouksen jälkeen kateus vapautui luokkasiteistään hirmuisin seurauksin. Kokonaiset yhteiskuntaluokat vapautuivat tuhoamaan kateutensa kohteita. Lopulta Eurooppa sairastui kateuteensa juutalaisia kohtaan.

Kun katson isojen kansojen jakaantuvan kahteen toisiaan kadehtivaan leiriin, jonka johtajat yrittävät valheita säätämättä tuhota toistensa maineen, uskottavuuden ja tulevaisuuden, alan pelätä meidän vain sokeutuneen yksilölliselle ja kollektiiviselle kateudellemme. Kun poliitikot eivät enää pyri vain vaalien voittamiseen, vaan näkevät märkiä unia vastapuolen nöyryyttämisestä ja murskaamisesta, kaikki patologisen kateuden oireet huutavat oikeaa diagnoosia, jota kukaan ei vain suostu antamaan.

Katkera kateus ohjaa myös kulttuurien välistä kilpailua. Slavoj Žižek väitti, ettei terrorismissakaan ole kysymys enää kulttuurien välisistä eroista, koska kaiken maailman fundamentalistit ovat jo meidän kaltaisiamme. Salaa he ovat sisäistäneet kateellisen kilpailukulttuurimme ja mittaavat onnistumistaan sillä.[36] Mitä tapahtuu kun kateuden kohteena ei olekaan enää hyvyys vaan tappotarkkuus ja kyky kostaa?

3.            Kateuden politiikkaa

Juutalainen mytologia alkaa Saatanaan kateudesta Jumalaa kohtaan. ” teen itseni Korkeimman vertaiseksi.”[37] Kapinansa jälkeen hän kadehti ihmisten suhdetta jumalaan ja houkutteli heidät samaan kateelliseen haluun tulla Jumalan kaltaiseksi. Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre summaa juutalaiskristillisen perinnön kateuden perimmäisestä kohteesta: ”Paras tapa ymmärtää ihmisen perustavoitetta on sanoa, että ihminen on olio jonka projekti on tulla Jumalaksi. Pohjimmiltaan ihmisyys on halua tulla Jumalaksi.”[38]

Ei siis tarvitse uskoa Jumalaan nähdäkseen ihmisen kateellisen peruskompleksin, halun tulla luojaksi luojan paikalle. Uusi HBO:n kunnianhimoinen suosikkisarja Westworld vie tämän jumalaprojektin scifin avulla varsin mielenkiintoisille alueille. Toistensa kanssa kilpailevat tiedemiehet loivat robotteja, jotka jatkoivat tiedemiesten kateutta toisiaan kohtaan. Myös ihmiset alkoivat kadehtia luomiaan puolitietoisia robotteja, jotka tietoisiksi tultuaan alkavat kateellisen kilpailun vallasta ihmisten kanssa. Kuka lopulta luo kenet itsensä kaltaiseksi nähdään aikaisintaan 2018, kun sarjan toinen tuotantojakso ilmestyy. Nyt on vasta tehty tarvittavat alkumurhat.

Eri kansojen myytit, legendat ja tarut ovat täynnä kuvauksia veljesten välisestä kateudesta ja kilpailusta joka johtaa murhaan. Girardin mukaan melkein kaikkien kulttuurien kantakertomuksissa löytyy kateellinen alkumurha.^[39] Mircea Eliade puhuu ”luomismurhista” jotka löytyvät Lähi-idän, Kiinan ja monen muun kansan luomiskertomuksista.^[40]

Romuluksen ja Remuksen kateellinen taistelu päättyi sekin veljesmurhaan ja Romuluksesta tuli kaupungin perustaja yhtä lailla kuin Kainistakin.^[41] Kertomus Kainin tekemästä murhasta paljastaa kateuden ja kerrotaan ilman idealisointia. Romuluksen tekemä murha oikeutetaan ja mytologisoidaan. Siksi hänestä tulei Roomalaisen vallan esikuva, mutta Kainista varpoittava esimerkki.^[42]

Abelin murhasta alkoi pitkä jatkokertomus sisaruskateuksista, joista poiki vieläkin toistensa kanssa taistelevien kansojen alkukertomuksia. Saaran synnytettyä esikoisensa Isakin, hänen raivoisa kateutensa Aabrahamin rakastajatarta Hagaria kohtaan, johti ikuiselta näyttävään vihanpitoon kahden heimon välillä. Arabit pitävät itseään Hagarin pojan, Ismaelin, jälkeläisinä ja juutalaiset Iisakin jälkeläisinä. Molemmat tunnustavat Abrahamin alkuisäkseen. Vuosituhansia sitten alkanut veljeskansojen välinen kateus jatkuu yhä.

Markus kertoo kuinka Jeesuksen ympärillä risteilevä kateellisuus sai vallasta kilpailevat osapuolet valitsemaan kaikille sopivan syntipukin edes tilapäisen rauhan ja sovinnon tuottajaksi. Jeesus kadehdittiin kuoliaaksi.

Opetuslasten kateellinen kilpailu johti vähitellen Juudaksen valikoitumiseen evankeliumien kirjoittajien syntipukiksi. Samat miehet, jotka Jeesuksen valaisemina paljastivat kateellisen kilpailun kaikessa alhaisuudessaan, sokeutuivat omasta osuudestaan samaan intohimoon.

Sen jälkeen meillä onkin parin tuhannen vuoden kateuden historiaa kristillisten kirkkojen välillä. Tietenkin olemme kiistelleet oikeista opeista, liturgioista, reviireistä ja niiden hallitsijoista mutta olisi mielenkiintoista lukea kirkkohistoria ja Euroopan poliittinen historia myös kateuden historiana. Kateus on itse asiassa ollut vahvasti tiedostettu koko kristikunnan historian ajan. Vaikka mitään kateuden historiaa ei olekaan kirjoitettu nimenomaan kristillinen kulttuuri on se, joka on nostanut kateuden yksityisen ja kollektiivisen itsetutkiskelun aiheeksi. Kateustutkija Helmuth Schoeck väittää, että vasta viime vuosisadan alussa kateus muuttui epäsuosituksi ja suorastaan kartetuksi aiheeksi yhteiskuntatieteissä ja moraalifilosofiassa. [43]

Psykiatri Frank John Ninivaggin mukaan on myös paljon hyviä syitä olettaa, että Buddhan tarkoittama haluaminen, taṇhā, kaiken kärsimyksen lähteenä, viittaa vahvasti minulle kuulumattoman haluamiseen, eli nimenomaan kateuteen.[44] Siinä tapauksessa juutalaiskristillinen ja buddhalainen perinne ovat aika lähellä toisiaan kuvatessaan ihmisen perimmäistä ongelmaa.

a)           Kateuden rajaaminen

Schoeckin mukaan menestyneimpien ja pitkäikäisimpien kulttuurien tärkeimpiä salaisuuksia on ollut kyky rajoittaa kateutta ja sen innoittamaa käytöstä.[45] Kulttuurien alusta asti kadehdituksi tulemisen vältteleminen on yhtä suuri kulttuurievoluutioon vaikuttanut tekijä kuin kateus.[46]

Kateellisella katseella on pelätty olevan maaginen tuhovoima. Kateellinen katse on paha silmä, maaginen kolmas silmä jolta piti suojautua. Kaikki poikkeukselliset onnettomuudet johtuivat naapurin pahasta silmästä, siitä että jonkun kateus oli vahvistunut yliluonnolliseksi tuhovoimaksi.

Monessa heimossa on varottu poikkeuksellisen köyhiä, koska heidän katsottiin olevan erityisen alttiita käyttämään kateellisia taikoja paremmin menestyneitä vastaan. Poikkeuksellisen rikkaat puolestaan tulivat helposti kateusmagneeteiksi ja siksi tuhoavien taikojen kohteiksi. Toisaalta heidän menestyksensäkin saattoi johtua taikavoimista ja siksi heitä usein epäiltiin noidiksi.[47]

Kateuden hallitsemaan kulttuuriin on erittäin vaikeaa istuttaa uusia viljelymenetelmiä, opettaa eläinten sairauksien parantamista tai tuoda uutta välineistöä ekologisempaan tulen tekoon jne. Mikä tahansa asia, joka saa jonkun erottumaan edukseen muista, herättää kateutta, epäilyksiä magian käytöstä, johon pitää vastata vielä väkevämmällä magialla. Jokainen naapuri on potentiaalinen vihamielisen mustan magian käyttäjä.

Tutustuessani puheenjohtajuuteni aikana Suomen World Visionin kenttätyön arkeen, sain kuulla monta tarinaa kateudesta kehityksen esteenä. Suljetussa kyläyhteisössä kukaan ei kateuden pelosta uskalla olla aloitteellinen ulkopuolisten kontaktien suhteen, eikä tohdi käyttää uusia toimeentulon muotoja. Menestynyt maanviljelijä ostaa mieluummin monta pientä peltoa kaukana toisistaan, kuin yhden ison kaikkien huomaaman pellon. Hän varoo pukeutumasta parempiin vaatteisiin. Keskinäinen kateus estää sekä yhteistyötä, että yksityistä aloitteellisuutta. Kyläläiset varovat puhumasta unelmistaan tai ideoistaan ja elävät pientä yksityisyyttään mahdollisimman salaa, jotta ainutkaan yksityiskohta ei pääsisi herättämään naapurin kateutta. Rohkeimmat lähtevät vieraalle paikkakunnalle toteuttamaan ideoitaan, koska eivät uskalla uhmata paikallista kateutta.

Aasialainen vaatimattomuus ei aina ole sitä miltä se näyttää. Ihmiset vain varovat korostamasta mitään saavutusta, joka herättäisi kateutta. Intialaiset ovat omaksuneet pahaa silmää tai pahansuopaista katsetta tarkoittavan ilmaisun urdun kielestä. Nazar lagna  He oppivat sen Intian muslimeilta, jotka olivat erittäin pelokkaita pahan silmän suhteen. Arabikulttuurissa naisten peittävä pukeutuminen, yksityisten pihojen korkea aitaaminen ja kaiken yksityisen ylenpalttinen suojaaminen, on nazar lagnan, kateellisen pahalta katseelta suojautumista. Mikä tahansa arkipäiväinen pahoinvointi kuten päänsärky, ahdistus, paine rinnassa jne. voi johtua kateellisen katseen osumisesta suojaamattomaan kohtaan. Myös epäonnistumiset liiketoimissa ja mikä tahansa onnettomuus voi johtua kateellisesta katseesta.

Suomalainen kadehdituksi tulemisen välttelystrategia on: ”Kel’ onni on se onnen kätkeköön.” Kreikkalainen sananlasku varoittaa kadehdituksi tulemisen toisesta vaarasta: ”Kel’ onnettomuus on on kohdannut, se onnettomuutensa salatkoon.” Näin vältät kateellisten vahingonilon.

Monessa kulttuurissa on sopimatonta osoittaa ihastusta mitään esinettä kohtaan toisen kodissa. Se on potentiaalisen kateuden paljastamista ja siksi isännälle vaarallista.[48] Jotta talo välttyisi pahalta silmältä tai muilta kateuden aiheuttamalta onnettomuudelta, esine annetaan saman tien ihailijalle. Se on sekä varointoimenpide että epäsuora rangaistus. Nyt kadehdittu esine on kadehtijalla. Uskaltaako hän pitää sen, vai paneeko hän vahingon kiertämään heti kun siihen tulee mahdollisuus?

Scopenhauerin mielestä vaatimattomuus on vain tekopyhää nöyryyttä, jolla lahjakas ihminen yrittää suojautua kateudelta. Todellisuudessa ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat keksineet erilaisia vaatimattomuuden muotoja yksinomaan suojautuakseen kateudelta. Sellainen nöyryys ei ole sen enemmän hyveellistä kuin tekopyhääkään. Se on itsensä suojelua kateelliselta kilpailulta, pahansuopuudelta ja mustalta magialta. Länsimaalaisina olemme jo niin sokaistuneet kateellisuuden vaarallisuudelle, että meidän on vaikea tuollaista pelkoa ymmärtää. Siksi pidämme sitä usein aitona vaatimattomuutena.

Meilläkin on vähitellen purkautuva viidakko sivistyneen käytöksen sääntöjä ja eri tilanteisiin sorvattuja etikettejä, joiden pääasiallinen tarkoitus on korostaa vaatimattomuutta ja siten välttää provosoimasta kateellisuuta. Suomenruotsalaiset ovat perinteisesti hyviä siinä. On tärkeää esitellä rikkauksiaan jotenkin osallistuttavalla ja köyhempää kuulijaa imartelevalla tavalla, jotta muita parempi elintaso ei herättäisi kateutta. Jos niin silti käy, kadehtijan täytyy sitäkin tarkemmin salata tunteensa, ettei vain saattaisi isäntiään kiusalliseen asemaan ja itseään hirvittävään häpeään.

Nalle Wahlroos ei enää sellaiseen vaivaudu. Hän edustaa uutta kateutta lietsovaa kulttuuria. Hyvä vaan jos kansa kadehtii. Tekeepähän ahkerammin työtä päästääkseen edes muutaman portaan lähemmäs Nallen valtakuntaa.

Vuosia sitten juttelin Wahlroosiakin haastatelleen toimittajan kanssa, joka suri sitä, että oli koko uransa aikana keskittynyt kirjoittamaan keskinkertaisia juttuja, jotta ei tulisi kollegojensa kadehtimaksi. Hän tiedosti keksineensä tämän selviytymisstrategian jo lapsena suhteessa kadehtivaan isosiskoonsa. Jo silloin hän tahallaan huononsi suoritteitaan ongelmien välttämiseksi. Hän ei ole poikkeus. Vielä minun lapsuudessani suomalaiset varoivat ostamasta liian hienoa autoa naapurien kateuden pelosta. Hieman kalliimpi auto olisi ehkä ollut pitkällä tähtäimellä edullisempi ja ekologisempi, mutta lähimmäisten paha silmä oli liikaa. Kuinka monen koulun ja työpaikan nopeimmat ja lahjakkaimmat ovat hilanneet itsensä vähitellen lähemmäs keskiarvoista suoritusta, jotta eivät herättäisi kateutta.

Jos kateellinen kilpailu oli vaarassa rikkoa koko yhteisön harmoniaa, syntyi uhria vaativa kriisi. Uhrin täytyi olla oleellinen osa yhteisöä, samalla kun sillä piti olla muista erottuva poikkeavuus. Kadehtija tai kadehdittu olivat kilpailun kautta sidottuja yhteisöön, samalla he olivat saman kilpailun häviäjiä tai voittajia. Kumpikin rooli kelpasi uhrin merkiksi. Sen jälkeen kaikkien paha silmä kohdistui häneen ja yhteisö löysi uuden tilapäisen rauhan lynkkaamalla yhteisen syntipukin. Nykyään se tapahtuu niin, että kadehditusta tulee kollektiivinen roskakori, johon kukin voi projisoida pahimmat ominaisuutensa ja kiittää geenejään tai kukkaroaan siitä, ettei ole niin kuin hän.

Kun tämä kriisi oli käyty tarpeeksi monta kertaa kehitetty myös yksinkertaisia ehkäisykeinoja, jotka mahdollistivat laumaa laajemman järjestäytymisen. Tabut ja hierarkiset rakenteet kehittyivät rajoittamaan kateellista kilpailua. Kateus varattiin vain vertaisille tai vähän ylemmille.

Intian kastisysteemi on kaikessa ankaruudessaan hyvä esimerkki vuosituhansia sitten kehitetystä kateudenehkäisyrakenteesta. Vaikka kastilaitos kiellettiin lailla jo 1950, se on pysynyt melkein muuttumattomana. Useimmissa kylässä on neljä kastia ja kastittomia daliteja on ainakin 15% Intian väkiluvusta. Kastit ovat keskenään koskemattomia ja kastirajojen yli on turha kadehtia, koska kohtalo on määrännyt kunkin syntymäaseman. Kastien sisäistä eheyttä vaalii vahva kateuden pelko. Kastijakso siis rajoittaa kateutta, samalla kun kateus ylläpitää kastijakoa.

Rooman hierarkiassa kunnia on joko maineteoilla ansaittu tai syntymälahjana annettu. Jokaisen tuli olla kunniansa rakastaja (cupido gloriae) ja suojelija. Eliitin jäsenet olivat lapsesta lähtien koulutettu kilpailemaan kunniastaan. Myös toisen aseman ja kunnian kadehtiminen kuului eliitin myötäsyntyisiin velvollisuuksiin. Se lietsoi ankaran kateellista kilpailua kaikkien aristokraattien kesken. Harvoin kateellisuus kuitenkaan ylitti suuret luokkaerot. Myös alhaiset pysyivät ruodussaan. Hesiod kuvaa Yön Tyttären, Riidan, eli kateuden aiheuttamaa kiistaa käsityöläisten keskuudessa. ”Kerjäläinenkin kadehtii toista kerjäläistä ja portto sisartaan,”[49]mutta ei kadehdi ylempäänsä.

Luokkien välinen kateus on eliminoitu sijoittamalla luokat ja kastit eri asuinalueisiin, eristämällä ne koskemattomuussäännöillä jne. Tarpeeksi alhaalta ei saa edes katsoa ylempää silmiin. Silti ylemmät pelkäsivät alaistensa pahaa silmää, kateuden inspiroimaa pahansuopaista taikuutta. Antiikin Delfoin temppelin kuuluisa seinäkirjoitus Tunne itsesi, gnothi seauton ei suinkaan ollut mikään itsetuntemuksen alkukäsky, vaan muistutus kunkin säädystä ja varoitus omien sosiaalisten rajojensa liian uhmakkaasta rikkomisesta.[50] Salama iskee aina korkeimpaan puuhun ylimmällä kukkulalla. Kateutta pelkäävässä yhteisössä yksikään salama ei iske kehenkään ilman että sitä on joku kateellinen toivonut tai taikonut.

Kasti- ja sääty-yhteiskunnan jäänteissä kansalaisia edelleen siedätetään kateutta vastaan. Jotkut kansat ovat säilyttäneet kuninkaansa ja aatelisäätynsä menneisyyden reliikkeinä. Heillä on merkillinen viha-rakkaussuhde kultalusikka perseessä syntyneiden kanssa. Heitä pilkataan vain silloin, kun tarvitaan kohteita hillityn ja sivistyneen kateellisuusraivon purkauksille. Muutoin esimerkiksi Ruotsin ja Englannin aatelisten muita arvokkaampi status on ikään kuin koko kansan omaisuutta, jota kenenkään ei tarvitse kadehtia. Sitä paitsi ne on kaikesta oikeasta vallasta kuohittuja ja hallitsijoina täysin vaarattomiksi tehtyjä. Suomessa puolikuninkaallinen presidentin virka on vielä laimeampi ja köyhempi versio siitä samasta. Näin kuninkaita ja aatelisia voi pitää eräänlaisena homeopaattisena hoitona kateutta vastaan. Pieni, hyvin ravisteltu ja mitättömäksi laimennettu annos taudin aiheuttajaa, pitää kateuden kurissa.

Kateuden rajaaminen on historiallisesti onnistunut aika hyvin, koska edelleenkin kateus koetaan pääasiassa vertaisten tautina. Noin sata vuotta sitten maailma lähti kuitenkin ratkaisemaan kateuden ongelmaa kahdella toistensa kanssa kilpailevalla muodolla. Puoli maailmaa yritti luoda kateudesta kokonaan vapaata yhteiskuntaa, kun toinen puoli alkoi kesyttää ihmiskunnan vanhinta petoa hyödylliseksi kotieläimeksi.

b)           Kateuden poistaminen

Onko mahdollista rakentaa yhteisö tai peräti yhteiskunta, jossa kateus on eliminoitu tai tehty turhaksi?

Sekä kristillinen että buddhalainen luostarilaitos on tehnyt parhaansa kitkeäkseen kateuden aiheet yhteiselosta. Munkit kulkevat täsmälleen samanlaisissa vaatteissa, työt jaetaan tasan ja kaikki ovat sitoutuneet köyhyyteen. Silti kateellinen löytää aina jonkun ominaisuuden tai kuvitellun etuoikeuden, jonka kautta maailman järjestys on taas vinksahtanut.

Joskus tekisi mieli korvata koko itseään vastaan kääntynyt viheliäinen kilpavarustus hyvyyden valtakunnalla joka ei kateudesta tiedä mitään. Moneen aikaan sitä on kuviteltu ja moneen paikkaan sitä on yritetty rakentaa.

Antropologit unelmoivat vielä muutama vuosikymmen sitten kultaisesta menneisyydestä, alkuheimojen harmonisesta utopiasta, jossa niukkuus jaettiin tasan, eikä kukaan antanut toiselle aihetta kateuteen. Tarkempi tutkimus on paljastanut, että nimenomaan pienen alkukantaiset heimot olivat melkein poikkeuksetta kateuden ja sen pelkäämisen riivaamia.

Silti unelma paratiisinomaisesta viattomuuden tilasta on innostanut monta utopistista kokeilua. Juutalaiskristillinen tarina alkuparatiisin kaatumisesta kateuteen ei ole riittänyt pelästyttämään haaveilijoita. Ihmiset eivät ole lakanneet unelmoimasta kateusvapaasta yhteisöstä, jossa kaikkien tarpeet ovat niin perusteellisesti tyydytettyjä, ettei kenenkään enää tarvitse kadehtia ketään.

Kaikki pitää jakaa tasan, jotta kukaan ei antaisi kenellekään aihetta kadehtimiseen. Jos kateutta syntyy, sen täytyy olla kadehdittavan provosoimaa. Hän on syönyt kuormasta tai hivuttanut itselleen muita suuremman osuuden mistä tahansa yhteisestä omaisuudesta. Tässä utopiassa keskeinen eettinen vastuu ei ole kadehtijassa vaan sen aiheuttajassa.

Israelilaiset Kibbutsit, vapaaehtoisuuteen perustuvat kollektiivitilat, ovat yksi näistä kokeiluista. Ne ovat kylän kokoisia sosialistisia kommuuneja, joissa alkuaikoina ei maksettu mitään palkkoja ja perheinstituutiokin oli sosialisoitu. Lapset kasvatettiin yhteisesti heille varatuissa tiloissa ja kaikkien yhdenvertaisuutta varjeltiin yhteisiä alusvaatekertoja myöten.

Työn sujumisen takia johtajia oli pakko käytännön syistä valita, mutta johtajat joutuivat niin tarkkaan syyniin, ettei siihen virkaan oli lopulta hyvin vaikea löytää ehdokkaita. Yli sadan vuoden ajan monet perättäiset sukupolvet yrittivät turhaan rakentaa kateudesta ja kadehdituksi tulemisen pelosta vapaita Kibbutseja. Idealistisimmatkin tutkijat ovat todenneet, että pitkälle viety kateellisuusproblematiikan välttely tekee sen vain intensiivisemmäksi ja vaikeammaksi. Älyllinen ja taiteellinen työskentely taantuu, koska sitä pitää tehdä kaikille pakollisen fyysisen työn kustannuksella, joka taas herättää kateutta. Verhojen taakse piiloutuminen tai yhteisön valvonnasta vetäytyminen tulkitaan potentiaaliseksi luopiudeksi, karkuruudeksi tai petokseksi. Kun kaikkien pitää aina olla olemassa kenelle tahansa, yksityisyydestä tulee rikos kommuunia vastaan. Silti on väistämätöntä, että jotakuta arvostetaan muita enemmän vain asentonsa tai asenteensa takia ja joutuu sen tähden kateuden kohteeksi.[51] Kuka tahansa osoittaa pystyvänsä kantamaan itseään yksin, ilman yhteisön läsnäoloa, ja osoittaa riippumattomuuttaan muista, omistaa siksi jotain kadehdittavaa. Äärimmilleen viedyssä kateuden karttelussa häpeä omasta kateudesta ja syyllisyys kadehdittuna olemisesta vahvistuu ja syvenee pakkomielteisyyteen asti.

Kibbutsit olivat maatalousyhteisöjä, joissa työt voitiin pitää mahdollisimman samankaltaisina. Siirtyminen teolliseen tuotantoon tai käsiteollisuuteen teki moniammatillisuuden välttämättömäksi ja äärimmilleen viety utopistiseen kokeiluun tuli enemmän tolkkua. Silti Kibbutseilla esiintyy yhäkin enemmän kateutta ja sen pelkäämistä kuin muualla. Se esiintyy usein moraalisena raivona tai ideologisena tuomitsemisena ja kohdistuu sekä niihin, jotka nostavat päätään ja niihin jotka yrittävät piilottaa päänsä hiekkaan. Kukaan ei koskaan voi olla varma, onko vihdoin löytänyt kateusvapaan vyöhykkeen tai tavan olla. [52]

Lännen älykkökommunisteilla oli sama ongelma. Kun Maoa ihannoiva Simone yhdisti resurssinsa Jean-Paul Sartren kanssa, he alkoivatkin ansaita kirjoillaan valtavasti rahaa. Simonelle ensimmäisen juhlallisen esiintymisasun ostaminen oli katastrofaalisen vaikea asia. ”Mitä toverit nyt minusta ajattelisivat?” Se oli teeskenneltyä tietämättömyyttä. Hän tiesi varsin hyvin että toverien kateus tulisi tuottamaan moraalista närkästystä ja syytöksiä luokkapetturuudesta.

Marxin mukaan kateus on peiteltyä ahneutta, loputonta rikastumisen halua. Kateuden oikea päämäärä olisi kaiken omaisuuden tasaaminen. Hän kuitenkin piti kateuteen perustuvaa kommunismia rahvaanomaisena yrityksenä tasata kaikki minimiin. Kehittynyt kommunismi ei sallinut yksityistä omaisuutta lainkaan. Marxin utopistinen haave oli, että valtiollinen omistus ei jättäisi kansalaisille mitään kadehdittavaa. Se oli historian massiivisin poliittinen yritys eliminoida kateus maailmasta.[53]

Tsaarien valta kaatui Leninin lietsomaan kateustsunamin alle. Luvassa oli kansanvaltainen tasa-arvoyhteiskunta vailla kateutta. Mutta kateutta ei poliittisilla palopuheilla sammuteta. Kommunistinen diktatuuri teki kateuden vain kaikille ilmeiseksi ja kadehdittuna olemisen hengenvaaralliseksi. Kielletty kateus palasi julmempana ja armottomampana kuin koskaan. Enää ei tarvittu pahan silmän tuottamia taikoja eikä magiaa. Soitto KGB:n lähimpään konttoriin riitti eliminoimaan kadehditun. Kukaan ei ollut vapaa kenenkään kateudesta, ei edes vallan huipulla.

Kun Gorky päivitteli Leninille niin monen lahjakkaan ihmisen surmaamista, Tämä vastasi, ettei kannata tuhlata energiaa uikuttamalla mätien intellektuaalinen perään.[54] Suurin osa niistä kuolikin kateudesta sairaan Stalinin vainoissa noin 30 miljoonan muun luokkavihollisen kanssa. Nikita Khrushchev syrjäytettiin vallasta nostamalla esille hänen turhamaisuutensa, nepotisminsa ja tuhlailevat ulkomaan matkansa koko perheen kanssa.[55]

Luokkakateus tekee juuri sen, mitä kaikki kastilaitoksen eri versiot maan päällä ovat pelänneet. Kateus vapautuu sille aseteuista rajoista, kasaantuu joukkovoimaksi ja vandalisoi kaikkea kadehtimaansa, lukeneiston silmälaseja ja kirjoja myöten.

Vallankumous, jota on lietsottu kateudella, ei koskaan ole pystynyt sammuttamaan kateutta. Kiinan kulttuurivallankumous tai Pol Potin kumous Kamputseassa ovat tuoreempia ääriesimerkkejä tästä. Oppimattomat nuoret lynkkasivat lopulta viimeisetkin sivistyneet ihmiset pelkästään lukutaidon perusteella.

Rauhoittuneissakin kommunistisissa diktatuureissa kateelliset korttelikunnan vartijat ilmiantavat naapureita pienistäkin lisäetuisuuksien hankkimisesta. Kateus tekee jokaisesta vertaisensa poliisin. Vapaamatkustajat paljastetaan ja lintsarit otetaan kiinni. Kateus ja sen pelko yllä pitää kunnon kansalaisuutta. Mikään ei varjele lakia ja järjestystä yhtä tehokkaasti, kuin hyvin ruokittu kateus. Se on ainoa valtion sallima tapa hankkia pieniä etuja. Siksi kantelupukit ovat kaikkein kadehdituimpia ja vihatuimpia ihmisiä kommunistisessa yhteisössä.

Kaikki yritykset rakentaa kateudesta vapaa yhteiskuntajärjestys ovat epäonnistuneet. Työväenluokan kateellisesta kaunasta voimansa saanut kommunistinen vallankumous kesti parin sukupolven ajan ja kaatui kansan kateudesta länttä ja johtajiensa salaista luksuselämää kohtaan. Sosialisoidun niukkuuden keskellä sellainen herätti vahvoja kateuksia.

Nyt eletään uutta tsaarin valtaa ja imperiumin jälleen kasaamista. Mutta menneisyyden haamut vainoavat vallankumouksen lapsenlapsia. Jokaisen ruhtinas joutuu vilkuilemaan taakseen. Vaikka väkivaltaiseksi joukkovoimaksi valjastettu kateellisuus näyttää tyyntyneen, sen varjo liikkuu valtojen ja voimien kullatuissa saleissa.

Ehkä länsi on löytänyt ratkaisun kateuden ongelmaan? Eikö kateuden pitäisi vähetä elintason nousun myötä? Luulisi että lännen vaurastunut keskiluokka, tai ainakin rikastunut yläluokka ovat löytäneet sellaisen yltäkylläisyyden muodon, joka vihdoin tekisi kateellisuuden turhaksi? Jopa superrikkaiden öljyvaltioiden yritys hemmotella kansalaisensa ylettömillä etuisuuksilla kateusvapaiksi, on epäonnistunut. Myöskään heidän hyväntekijänsä eivät ole löytäneet kateudesta vapauttavaa palatsia, jahtia tai kullalla sisustettua jumbojettiä.

Schoeck ei usko kateudesta vapaaseen yhteiskuntaan. Tuloerojen tasaamisella ei kateus poistu. Se on poliittinen itsepetos. Kadehtiva ihminen löytää aina jonkun eron, jota vastaan on käytävä oikeustaistelua. Siksi hän pitää kommunismia ja sosialismiakin katastrofaalisen epäonnistuneena yhteiskuntakokeiluna. [56]

c)           Kateuden kesyttäminen

”Pidän aina kahta kokkia, koska keskinäinen taiteilijankateus yllyttää heidät sitä parempiin saavutuksiin.” Waltari Mika[57]

Siksi Schoeck ei näe muuta mahdollisuutta kuin kateuden kääntäminen positiiviseksi voimaksi. Hän ei pysty kuvittelemaan mitään realistisia järjestäytymisen mahdollisuuksia ilman kateutta. ”Vaikka meillä ei ole varaa nostaa kateutta instituutioksi, periaatteeksi tai arvoksi, me emme voi sosiaalisesti tulla toimeen ilman sitä.”[58]

Hänen hyvin dokumentoimansa kadehdituksi tulemisen pelko on ollut historian suurin este taloudelliselle kasvulle. Lännessä talouskasvun vapautuminen on johtunut kasvaneesta kyvystä tulla toimeen muiden kateuden kanssa. Sen hän taas selittää johtuvan kristinuskosta, jonka Jumala ei kadehdi ihmistä ja moraali pitää kateutta tuomittavana.[59] Melkein kaikissa primitiivisissä uskonnoissa on ollut ihmisiä kadehtivia jumalolentoja ja Jumalia kadehtivia ihmisiä. [60] Onni oli Jumalten yksinoikeus. Mutta kristinuskon Jumala halusi antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille. Hänellä ei ollut lempilapsia, eikä hän erotellut ketään värin, statuksen tai sukupuolen mukaan.[61]

Evankeliumien piilovaikutuksesta olemme tulleet myös sen verran uhri- ja vastuutietoisiksi, että kateellinen kilpailu harvoin villiintyy sellaiseksi yhteisöä uhkaavaksi kaaokseksi, joka tarvitsee yhteistä syntipukkia laantuakseen edes tilapäisesti. Tietenkin perheissä ja erilaisissa yhteisöissä niin tapahtuu edelleen, mutta täysin yksimieliset ja suurella joukolla tehdyt syntipukin karkottamiset tai lynkkaukset ovat harvinaistuneet. Yleensä löytyy joku, joka puolustaa uhria tai toinen joka lähtee kostamaan hänen puolestaan. Tosin kateuden pelosta vapautunut Eurooppa heräsi liian myöhään huomaamaan, kuinka tappavan tehokkaasti Hitler lietsoi saksalaisten vanhaa kateutta taloudellisesti ja älyllisesti menestyneitä juutalaisia kohtaan.[62]

Tocquevillen ja Schoeckenin tavoin René Girard väitti että Ranskan vallankumouksen jälkeen alkanut tasavertaisuuden politiikka on vapauttanut aivan uudenlaisen kateuden aallon maailmaamme.[63] Onko vallankumouksellinen taistelu tasa-arvon eteen vain villiintynyttä kateutta, niin kuin se Ranskan verisen vallankumouksen aikana oli,[64] ja tuottaako erojen pienentyminen vain lisää kateutta? Onko turhaa kysyä, pilaako kateus motiivina työskentelyn tasa-arvon puolesta? Joskus oikeudellinen tai poliittinen tasa-arvotaistelu on vain naamioitua kateutta ja siksi pohjimmiltaan toisen vahinkoa etsivää. Vai onko sittenkin niin että kateus on demokratian äiti, koska ilman sitä ihmiset eivät olisi hoksanneet järjestäytyä tasa-arvoa vaativaksi yhteisöksi.[65] Jos kateus herkistää epäoikeudenmukaisuuksille, niin eikö se ole silloin välttämätön innoittaja poliittisessa toiminnassa?

Tämän kaltaisilla argumenteilla kateutta yritetään kesyttää vähintäänkin vaarattomaksi ja merkityksettömäksi vaikuttajaksi yhteiskunnan elämässä ja parhaimmillaan hyödylliseksi agentiksi talouselämän ja demokratian kehityksessä. Kateutta lähdettiin arkipäiväistämään ja trivialisoimaan psyykeen mitättömäksi kakarataudiksi tai valjastaa markkinavoimien kaipaamaksi apuvoimalaksi. Pohojanmaan isännälle hyödyllisen kateuden logiikka on aivan selvä:

”Meillä päin kateus on useimmiten sitä, että kun naapuri tekee ihan helevetin ison navetan siihen vierehen, niin me tehdään vielä suurempi navetta, että naapuri kadehtis taas meitä. Tämä vie elämää eteenpäin.”

Kateellinen kauna ja katkeruus elää vahvimmin suhteessa niihin joiden elintasoa on lähentynyt, mutta joilla silti on enemmän kuin minulla. Vaikka elintasokuilujen täyttäminen onkin eettisesti tärkeää, se ei valitettavasti ratkaise kateuden ja väkivaltaisen kilpailun ongelmaa – päinvastoin. Mitä enemmän mahdollisuuksia on päästä tasoihin kadehdittujen kanssa, sitä kiivaammin taistellaan, ei tasoihin pääsemisestä, vaan toisen voittamisesta.[3]

Nuorisotutkimusseuran tilastotutkija Sami Myllyniemi sanoo: ”Onnellisuustutkijoiden mukaan varma tapa tehdä ihminen onnettomaksi on antaa naapurille lisää rahaa. Tutkimuksen käsiteapparaattiin ei yleensä kuulu kateus, mutta kai siitäkin on kyse tässä absoluuttisen rikkauden ja suhteellisen köyhyyden merkillisessä yhdistelmässä, jossa suuri osa meistä kärvistelee.”[66]

Moraalifilosofi John Rawlsin mukaan kateus on taipumus suhtautua vihamielisesti siihen, että toisilla on enemmän hyvää kuin itsellä, vaikka toisten hyvä ei millään tavoin vähentäisikään omaa hyvää. Kateuden vallassa ihminen on valmis hävittämään toisen onnea myös oman hyvän kustannuksella – ja niin vähenee kaikkien hyvä.

Kun Terho Pursiainen parikymmentä vuotta sitten kirjoitti kateudesta kuolemansyntinä artikkelin Hesariin, suurin osa lukijapalautteesta oli kateutta puolustavaa. ”Kadehtimisella on maassamme vankka kannatus.”[67]

Tämän ihmiskunnan vihollisen kanssa kuitenkin yritetään elää siinä toivossa, että rationaalinen reiluus jotenkin pitäisi kateuden lannistavuuden kurissa ja innostavuuden vauhdissa. Vain sellaisia tuloeroja ja rikkaiden kannustimia voidaan hyväksyä, jotka hyödyntävät epäsuorasti myös köyhiä. Myytti näkymättömästä kädestä ja hyvästä kateudesta elää ja voi hyvin.

Käsitellessäni kilpailuyhteiskuntaa kirjoitin myös hyvän kateellisuuden myytistä, enkä aio sitä tässä toistaa. Länsimaiseen yhteiskuntamoraaliin vaikuttanut Adam Smith kyllä tunnisti kateuden vaarallisuuden, mutta uskoi, että vain harvat ja poikkeuksellisen turmeltuneet ihmiset olivat sen pauloissa. Hän ei vielä elänyt yhteiskunnassa, jossa kateus oli demokratisoitunut kenen tahansa oikeudeksi ketä tahansa kohtaan. Työväestön kateus rikastuvia kauppiaita kohtaan kyllä toimi pitkän aikaa kapitalismin moottorina, mutta me alamme nähdä tämän menestystarinan uudenlaiset seuraukset. Kateus onkin vallannut kaikkein rikkaimmat ja heidän keskinäinen kilpailustaan melkein koko muu maailma saa maksaa. Köyhät ja tulotasossaan paikoilleen jäänyt keskiluokka on vaarassa katkeroitua turhautuneeseen kateuteensa ja heillä on silti aivan uudenlaiset mahdollisuudet, ei vain vaikuttaa asioihin, vaan käynnistää eliitin kannalta pelottavia kumouksia.

Mutta ehkä olemme oppineet rajoittamaan kateuden kaikkein katastrofaalimmat seuraamukset. Voiton maksimoinnin kärki näyttää osittain taittuneen. Homo economikusta  ei ehkä ohjaakaan pelkkä rajaton ahneus. Kaikkein rikkaimmat jopa häpäisevät toisiaan anteliaisuuteen. Silti rajaton talouskasvu näyttää edelleen olevan mantroista vahvin ja kärsivä ekosysteemimme on vasta viime vuosikymmeninä saanut puolustavan äänen, kun mitataan vapautuneen kilpailun seurauksia.

Olemme vastahakoisesti myöntäneet, että kapitalismien leipoma kakku on isompi, mutta haluamme varmistaa, että se silti leikataan sosialistiseen tyyliin. Kilpaileva kateus kasvattaa kakun kokoa ja tasa-arvoistava kateus huolehtii sen tasajaosta. Niinkö yksinkertaisesti kateus on kesytetty palvelemaan sekä jatkuvaa kasvua, että oikeudenmukaisuutta maan päällä?

Vastakkaisista väitteistä huolimatta moderni kapitalismi edelleen ruokkii kateutta luomalla aina vain uusia vaille jäämisen kokemuksia. Markkinat luovat rajallisia mahdollisuuksia tyydyttää rajattomasti uuden muotoisia himon kohteita. Lopullinen tyytyväisyys pakenee aina vain uuden tuotteen tai kilpaa hankittavan elämyksen taakse. Kalleimpien tuotteiden ja elämysten esittely tapahtuu kaupallisissa katedraaleissa joiden mahtipontisuus ylittää kaikkien uskonnollisten pyhättöjen loisteen. Vihkiytyminen mammonan palvelukseen ja intohimoiseen kadehtimiseen muistuttaa antaumuksellisuudessaan uskonnollista antaumuksellisuutta.

d)           Kateuden karkaaminen

”Todellinen edistys, on se sitten aineellista tai aineetonta, ei kasva kilpailusta, sillä kilpaileva ei löydä uutta, vaan toimii jo opitun ehdoilla.” Risto Saarinen[68]

Kadehdituksi tuleminen voi siis olla vaarallista, mutta entä jos kukaan ei kadehdi minua mistään? Eikö minussa todellakaan ole mitään kadehdittavaa? Olenko edes olemassa, jollei kukaan minua kadehdi? Kuka nämä kysymykset on syöttänyt uusiksi murrosiän ongelmiksi?

Kapitalismi ei ole tyytynyt kateuden kesyttämiseen. Markkinatalouden luoma hävyttömyyden kulttuuri on kääntänyt ikivanhan pelon päälaelleen. Nyt pitää pelätä, ettei tule kadehdituksi. Tämä kepeä suhtautuminen kateuteen helposti kesytettävänä ja kaupallisesti hyödynnettävänä voimana on luultavasti ihmisen evoluutiossa uusi ilmiö. Kaikissa kulttuureissa on ollut äärimmilleen vietyä kadehdituksi tulemisen välttelyä. Toisen kateuden provosoimisesta on yleensä seurannut kadehditun ihmisen vahingoittaminen tai kadehditun tavaran hävittäminen. Nyt tämä vaaran paikka on tullut halutuksi.

Jotkut mainokset vetoavat kateuteen, esittelemällä haluttavia ihmisiä, jotka omistavat mainostetun tuotteen. Tuote tulee haluttavaksi salatun kateuden kautta. Etenkin amerikkalaiset mainostajat vetoavat avoimesti kadehdittuna olemisen riemuun. Samalla se innostaa kadehtijaa hankkimaan samanlaisen tai mahdollisesti vielä paremman tuotteen, tullakseen vielä kadehditummaksi kuin…

Kun en löytänyt Melanie Kleinin klassikkoa kateudesta ja kiitollisuudesta kirjastostani, guuglasin sanoilla Klein ja envy. Ensimmäiseksi minulle tarjottiin Kalvin Kleinin Envy-nimistä alusvaatemallistoa. Näissäkö alusvaatteissa tulet kadehtituksi kuntosalin pukuhuoneessa? Jäin miettimään minkälaiseen psykologiaan näin tarkkaan brändätyn tuotteen myynti kateuden avulla perustuu.

Kuuluisa Graafinen suunnittelija Milton Glaser suunnitteli kultaisen Trump vodkapullon tietoisesti ”vedoten ihmisten alhaisimpiin toimiin, kateuteen ja statukseen. Kun myyt tuollaisen pullon, myyt kateutta ja statusta. Ostaja voi tuntea kuuluvansa siihen ihmisluokkaan, jolla on kadehdittavaa statusta.” Suunnittelija oli aikanaan tyytyväinen vakuuttavan painavaan tornipulloon, mutta sanoi ettei enää ottaisi työtilausta vastaan, koska on havainnut Trumpin vaaralliseksi mieheksi koko kansalle.

Me luulemme katsovamme mainoksia, mutta ne katselevat meitä ja tekeytyvät meidän kaltaisiksi. Kumpikin peilaa toista ja kateus vahvistuu. Lopulta meille tarjotaan kadehtijan märkää unta: Voit tulla kadehtimasi kaltaiseksi. Voit vihdoin itse saavuttaa kadehditun aseman. Pääset kadehdittavaksi kadehdittavan paikalle. Pääset ihmiseksi, joka omaa täyteyden itsessään tarvitsematta enää mitään keneltäkään. Siitä kaikki tulevat kadehtimaan sinua. Sinun ei enää tarvitse kadehtia ketään.

Jotkut rehvastelevat vihollisillaan, ikään kuin niiden runsaus olisi merkki erityisestä tärkeydestä ja kadehdittavuudesta. Se mikä aiemmin uhkasi itsetuntoa, onkin muuttumassa itsearvostuksen tukipilariksi. ”Vain luuserit tarvitsevat rakkautta. Minä saan voimani kateellisilta vihaajiltani.”

Onko tämä merkki edistyksestä? Onko kateuden tuhovoima kesytetty ja voitettu, kun kadehdituksi tulemisen pelkääminen vaihtuu kadehdituksi tulemisella ylpeilyyn? Onko maailman eniten pelätty ja kielletty tunne vihdoin valjastettu hyötykäyttöön, kun luksustuotteita myydään kadehdittavuuden lisäämiseksi? Onko joku kollektiivinen arvopohjamuutos tehnyt tämän mahdolliseksi?

Jos salattu kateus ja kadehdituksi tulemisen pelko on ollut alitajuinen yhteiskunnallisen tasa-arvon tuottaja, niin mitä sille ihanteelle on tapahtunut, kun kadehdittavuuteen pyritään? Onko se keskisormen näyttämistä koko tasavertaisuuspyrkimykselle? Onko se markkinatalouden uhmakas ylistys vahvimman voittoa juhlivalle evoluutiolle? Luulen että tämä on megalomaanista pöyhkeyttä, uusi versio ikivanhasta yrityksestä löytää se istuin, jonka yläpuolella ei ole ketään.

e)           Kateuden villiintyminen

Toinenkin suuri muutos on tapahtunut kateuden evoluutiossa. Tähän asti kaikki kateutta käsittelevät artikkelit ja kirjat ovat korostaneet kateuden riippuvuutta vertaisuudesta. Myös minä olen korostanut, kuinka se kaikkein pienin ero riivaa kateellista. Kun ero näyttää ylivoimaisen suurelta ja sen tasaaminen tuntuu täysin mahdottomalta, kateus ei yleensä edes tartu kiusaukseen. Näin on ollut suurimmassa osassa maailmaa suurimman osan aikaa. Vielä meidänkin aikana on ollut aika turha puhua uusrikkaiden ja pörssimiljonäärien lietsomasta kateudesta. Useimmille tulotason huipulla olevat ihmiset ovat aika samantekeviä. Ökyrikkaiden tai rutiköyhien keskinäinen kateus ja kilpailu on ollut paljon olennaisempaa.

Niin ei välttämättä ole enää. Adam Smith luotti kannustavan kateuden voimaan ja siihen että kateus muuttuisi positiiviseksi jäljentämiseksi, joka puolestaan kasvattaisi kansantaloutta. Siinä maailmassa rikkaat säilyisivät kunnioitettuina roolimalleina, eräänlaisina hyvinvoinnin kansallissankareina, jotka eivät suinkaan tarvitsisi sähköistettyjä turva-aitoja ja henkivartijoita ympärilleen. Työläisistään ja heidän perheistään kohtalaisen hyvin huolehtivat tehtaanpatruunat olivatkin sellaisia. Mutta idässä heidät nielaisi kommunistinen vallankumous ja lännessä heidän turvallisuuttaan alkoi nakertaa vähitellen vapautunut kaikkien kateellinen kilpailu kaikkien kanssa. Pintapuolisesti kaikki näyttivät palvelevan herrojensa etua, mutta sivistyneen pinnan alla jokainen etsi omaa etuaan esimiestensä kustannuksella. Epäluulo, varautuneisuus, pelko, vihamielisyys ja petollisuus hiipivät suljetuimpiinkin herrakerhoihin ja porttien ulkopuolella kumarrukset eivät enää olleet vilpittömiä.

Nyt herran pelkoa ei enää pidetä viisauden alkuna, vaan tyhmyyden jatkona. Rikkaat eivät enää ole aatelisia eivätkä edes edusta aateluutta. Enää ei löydy sellaista rikkauden ympärilleen luomaa suojaetäisyyttä, jonka yli ei kateus ja avoin kapina yltäisi. Tuloerot ovat kasvaneet mutta samalla yhteiskuntaluokkia erottava tabut ovat haihtuneet ja kuka tahansa on vapautettu kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Kateuden vanha sääntö on lopullisesti murtunut: Kateus ei enää kiihdykään vain siitä kaikkein pienimmästä erosta, niin kuin kaikissa kateutta käsittelevissä artikkeleissa ja kirjoissa väitetään.  Nyt se saa energiansa siitä kaikkein ylittämättömimmästä erosta.

Slummeissa on lupa unelmoida miljonäärin elämästä ja periaatteessa kuka tahansa voi nousta autotallista kansainvälisen yhtiön omistajaksi. Kahleistaan vapautettu kateus ei enää piittaa säädyistä ja valtavista tuloeroista. Jos slummista voi tulla miljonääriksi ja miljonääristä voi tulla presidentti, niin kuka tahansa on vapaa kadehtimaan ketä tahansa – avoimesti, uhmaavasti tuhoavasti.

Siksi myös turhamainen ahneus ja kateellinen kilpailu ovat villiintyneet yli kaikkien kuviteltavissa olevien rajojen. Sosiaalinen media tarjoaa rajattomat mahdollisuudet kroonisesti tyytymättömälle kansalle purkaa kateellista raivoaan ketä tahansa kohtaan. Kateus ei enää tunne rajoja, kun kenellä tahansa on lupa kadehtia maailmaan kauneimpia, rohkeimpia ja rikkaimpia. Eikä siihen ole vain lupa, vaan siihen jopa innostetaan. ”Vain luuserit tyytyvät osaansa.” Harvat kuitenkin suostuvat siihen. Siksi myös yleinen kaunaisuus ja tyytymättömyys lisääntyvät. Unelmat avataan kaikille, täyttymykset ani harvalle ja pettyneiden määrä vain kasvaa. Mitä useampi kilpailija, sitä harvempi voittaa.

Viime vuosikymmeninä kaadettujen diktaattoreiden irvokkaan ylelliset palatsit on esitelty koko kansalle. Räikeät elintasoerot ja ryöstetyt rikkauden ovat herättäneet kaikkein köyhimmissäkin kansanosissa raivoisan niin raivoisan kateuden, että palatsien muureja ja vartiointeja on vahvistettu joka puolella maailmaa. Keikarit, kuninkaat ja demokraattisestikaan valitut valtiaat eivät enää tunne itseään koskemattomiksi. Kun kateus yltää taivaisiin, ei niin korkeaa tornia löydykään, että muiden kustannuksella elävät voisivat luottaa koskemattomuuteensa.

Planeettamme on muuttunut globaalin kilpailun areenaksi vailla piilopaikkoja. Mitä rikkaammaksi yhteiskunta tulee ja mitä vapaampi markkinatalous on, sitä vaarallisemmaksi voimaksi kateus muuttuu. Voitetut eivät enää herätä mielenkiintoa, ja toistaiseksi voittamattomat ovat muuttuneet pakkomielteeksi. Tarvitaan vaan tarpeeksi hyvin järjestäytynyt kansanliike, innoittavia populisteja tai autoritaarisia demagogeja, jotka osaavat aktivoida kaunaista joukkokateutta, niin kaikkein rikkaimpienkin turvapaikat maan päällä alkavat olla vähissä.

Arabikevään innoittamana syntyi 2011 Occupy-liike jonka tunnus oli Me olemme 99% Vuodessa liike levisi kaikille mantereilla ja sen käynnistämiä mielenosoituksia oli lähes tuhannessa kaupungissa. Vaikka spontaani kansanliike oli rauhanomainen, paljastui, että Amerikan hallitus oli käynnistänyt terrorismin vastaiset yksikkönsä soluttautumaan liikkeeseen ja valvomaan sen toimia alusta asti. Niin vakavana uhkana sitä pidettiin. Liikettä on syytetty kateuden organisoimisesta ja menestyksen rankaisemisesta. vaikka tuo oletus osallistujien motiiveista olisi edes osittain totta, maailman rikkaimmalla prosentilla on kaikki syyt olla huolissaan. Massojen kateuden organisoitumisesta ei koskaan ole jäänyt siistiä jälkeä.

Joukkovoimaksi kasvanut massakateus on viimeisen vuosisadan aikana syössyt valtaistuimiltaan monta valtiasta ja hallitsevaa eliittiä. Mitä tapahtuukaan jos Afrikan ja Aasian mahdollisuuksiinsa turhautunut nuoriso tai Euroopan ja Amerikan rikastumisunelmissaan pettynyt keskiluokka löytävät tarpeeksi karismaattiset populistijohtajat kanavoimaan kateellisen vihan hallitsevaa ja rikkainta eliittiä vastaan.

Amerikkalainen top 0.01% kuuluva miljardööri Nick Hanauer näkee tuomion sanat seinällä. Hän kirjoitti Politiko lehteen varoittavan memon maan rikkaimmille:

”Ei eriarvoisuus itsessään ole ongelma. Se kuuluu toimivaan kapitalistiseen talouteen. Ongelma on eriarvoisuuden historiallinen laajuus joka kasvaa päivittäin. Minulla on viesti kaikille muillekin törkeän rikkaille, jotka elämme hyvin vartioiduissa kuplissamme: Herätkää ihmiset. Tämä ei tule kestämään. Jos emme tee jotain tälle räikeälle tuloerolle, soihtuja kantavat miehet tulevat noutamaan meidät.

Mikään yhteiskunta ei voi kestää tämänkaltaista eriarvoisuuden kasvua. Näytä minulle sellainen ja minä näytän sinulle poliisivaltion – tai vallankumouksen. Toisenlaista esimerkkiä ei ole, ei ainuttakaan. Luulemme olevamme immuuneja Arabian Keväälle – tai Ranskan ja Venäjän vallankumouksille. Elämme unelmamaailmassa ja luulemme olevamme valmiita, kun suuret muutokset alkavat. Jokainen historian opiskelija tietää, ettei niin ole. Jokainen konkurssi ja vallankumous alkaa vähitellen ja tulee yllättäen. Eräänä päivänä joku sytyttää itsensä tuleen ja kadut täyttyvät ihmisistä. Seuraavana hetkenä koko maa on tulessa, eikä kukaan enää ehdi lentokentälle tai jahdilleen siirtyäkseen Uuteen Seelantiin.” [69]

Hanauerin ratkaisu on Henry Fordilta lainattu: Nostakaa työntekijöiden minimipalkkoja niin paljon, että heillä on varaa ostaa tehtaan tuotteita. Älkää tehkö sitä niinkään myötätunnosta tai oikeudentajusta, vaan estääksenne riistokapitalismin luhistuminen ja suuren viha päivän tuleminen. Antakaamme siis keskiluokalle resursseja kilpailla keskenään ja toivoa saavuttaa kadehtimiensa miljonäärien statukset. Pitäkää hyvää huolta hanhesta, joka munii kultaa, ei siksi että rakastatte hanhea, vaan koska pidätte kullasta. Tasaisesti jaettu eriarvoisuus pitää kateellisen kilpailun parhaiten hengissä ja tarpeeksi korkealla oleva maali pitää sen hulluna.

Tuleeko meistä kaikista lopulta villiintyneen kateuden uhreja? Syrjäytyneet imuroivat etuoikeutettujen arvomaailman itseensä kateellisen mimesiksen kautta. Näin vääryyksien uhritkin tulevat sidotuiksi valtojen ja voimien arvomaailmaan. Lopulta valtaa pitävien arvot jäävät kaikkia ihmisiä vallassaan pitäviksi arvoiksi. Silloinkin kun entiset uhrit kaappaavat vallan, he eivät sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan yleensä haluakaan vaihtaa peliä. He ovat vain saaneet mahdollisuuden sekoittaa korttipakan uudestaan.[70] Sama ahneuden, hyväksikäytön, alistamisen, kateuden ja vihamielisyyden peli jatkuu. Uhrit vain vaihtuvat – kunnes meitä ei enää ole.

4.            Kateuden moraali

Satu Tuhkimosta ei pahemmin venytä lapsen eettisen päättelykyvyn rajoja. Disney ja muut sadun kuvittajat korostavat hyvyyden kauneutta ja pahuuden rumuutta tavalla, joka suorastaan vääristää lapsen todellisuudentajua. Siitä on pitkä matka maailmaan, jossa pahuus voi näyttäytyä tosi viettelevänä ja hyvyys esiintyy vakuuttavimmillaan niin groteskin rumana, että sitä on vaikea edes katsoa. Grimmin veljesten versiossa paha saa lopuksi niin julman palkan, että useimmat oman aikamme sadun kertojat ovat ottaneet oikeudekseen sensuroida kohtauksen, jossa muuten niin suloiset linnut nokkivat sisarpuolten silmät päästä. Paha silmä sokaistaan, kateellinen katse sammutetaan. Sellaisenaan se vain vahvistaa ikivanhaa uskomusta pyhitettyyn väkivaltaan, hyvyyteen joka ei loppupeleissä pärjää ilman väkivaltaa. Satu ei päädy heräämiseen vaan kostoon.

Kateuden tunne sinänsä ei tietenkään ole pahaa. Olisi absurdia puhua vauvan pahuudesta vain siksi että hän suhtautuu vihamielisesti sisaruksensa saamaan hellyyteen, kun itse kokee jääneensä sitä paisti. Ei juutalaiskristillinen perinnekään pidä kateuden tunnetta syntinä. Silti se on hyvin tietoinen siitä kuinka helposti tämä tunnereaktio voi valloittaa asennemaailman ja muuttua pahoiksi teoiksi. Lapsen kateusreaktiot ovat mitä ovat – vaille jäämisen pelosta syttyviä kilpailureaktioita. Ne kuljettavat lapsen aika varhain oikean ja väärän maailmaan. Kateus nimittäin herättää joskus aika väkivaltaisia reaktioita ja sitä vastaavia salattuja fantasioita. Lapsi joutuu ensimmäiseen moraaliseen dilemmaan taistellessaan näiden mielikuvien kanssa. Voi sitä lasta, jonka sisarukselle käy huonosti juuri sen jälkeen, kun on sitä hänelle toivonut. Lapsella on maaginen logiikka, joka panee hänet vastuuseen onnettomuudesta. Hän luulee että pelkkä toive sai pahan aikaiseksi. Joku kantaa aikuisikään asti syyllisyyttä sisaruksen kuolemasta, koska oli viisivuotiaana suutuspäissään toivonut sitä. Ei ole ihme, että primitiivisissä yhteisöissä elää uskomus kateellisen silmän pahaa tuottavasta yliluonnollisesta voimasta.

a)           Positiivinen kateus?

Yksikään kulttuuri, uskonto, filosofia, poliittinen puolue tai psykologinen koulukunta ei ole ennen meitä yrittänyt maalata kateutta sateenkaaren värein vakuutellen, että sen toisessa päässä on aarre piilotettuna. Kaikki kulttuurit ovat tehneet parhaansa rajoittaakseen ja hillitäkseen kateutta. Miksi? Koska kateutta on ihmiskunnan kehdosta asti pidetty yhteisön uhkana, kuolemanvakavana vaarana. Kateellinen kilpailu on aina nähty järjestystä uhkaavana kaoottisena voimana, jonka valjastamiseksi keksittiin kaikkein ankarimmat tabut, kiellot ja käskyt.

Olen aiemmin yrittänyt purkaa positiivisen kateuden myyttiä, mutta jatkan sitä vielä, koska ajassamme elää uskomattoman sitkeä yritys nähdä kateus positiivisena ja elämää palvelevana voimana. Se että kapitalismi tarvitsee kateutta, ei vielä tee siitä elämää palvelevaksi voimaksi.

Kateuden sitkeimmät puolustajat harrastavat muuntautumisleikkiä, jossa kateus meikataan ihailuksi ja kunnioitukseksi, vaikka ne tosiasiassa ovat kateuden vastakohtia. Ei kateellinen oikeasti halua kunnioittaa. Hän haluaa ryöstää toisen kunnian. Jos haluat luopua kateudestasi, ala osoittaa ihailuasi ja kunnioitustasi niille keille se kuuluu. Ihailija iloitsee siitä hyvästä, minkä toisessa näkee. Kadehtijalle sellaisen näytteleminen on maailman vaikeinta. Silloinkin kun hän sitä yrittää, jotta hänen kateutensa ei kävisi liian ilmeiseksi, hän onnistuu aina piilottamaan jonkun piikin ihailevien sanojensa joukkoon. Silloinkin kun kateellinen näyttää ihailevalta, hän on onneton ihailija. Hän kiinnittää kipeän huomionsa vain siihen mikä häneltä puuttuu ja sen näyttäminen paljastaa hänen puutteensa.

Hyvää ja onnellista perhe-elämää kuvataan kadehdittavan hyväksi elämäksi. Luovuutta ja ahkeruutta, joka ei polta loppuun, on käsittämättömän kadehdittavaa. Kiitollista ja huoletonta elämänasennetta pidetään kadehdittavana. Moraalista auktoriteettia ja poikkeuksellista vakuuttavuutta kuvataan kadehdittavana. Niin kauan kuin kadehdittavuudella ilmaistaan ihailua ja kunnioitusta, kateus -sana on irrotettu alkuperäisestä merkityksestään. Oikea kateus kohdistuu nimenomaan kaikkeen hyvään, oikeaan, kauniiseen, autenttiseen ja aitoon.

Kateus ja ihailu pitäisi sanoina eristää toisistaan, koska ne eivät ilmaise saman pyrkimyksen aste-eroja vaan kahta vastakkaista tapaa suhtautua toisen hyvään. Kierkegaard sanoi kirjaassaan The Sickness unto Death suunnilleen näin Ihailu on kilpailematonta ja onnellista itsestään hellittämistä. Kateus on onnetonta runkkaamista.[71]

Minusta hyvän roolimallin seuraaminen ja häneltä oppiminen, poikkeaa niin olennaisesti kateudesta, että sen nimittäminen positiiviseksi kateudeksi, kuulostaa kateuden hätävarjelulta. Minä en usko, että positiivista kateutta on edes olemassa. Jos asenteemme muuttuu kiitolliseksi ihailuksi ja hyvän esimerkin seuraamiseksi, olemme oppineet jotain radikaalisti uutta. Sillä ei ole enää mitään tekemistä kateuden kanssa.  Se on positiivista mimesistä.

Kadehtimisen ja seuraamisen välinen eettinen eetos on radikaalisti erilainen. Seuraaja on roolimallinsa kanssa vuorovaikutteisessa oppimis- ja palvelusuhteessa. Kumpikin rikastuvat toistensa seurasta ja molemmat palvelevat toistensa hyvää. Sellainen olemisen ja elämisen moodi on kaukana siitä sisäisestä kuulumattomuudesta ja keskinäisestä vihollisuudesta, josta kateus lähtee.

Sen jälkeen, kun minä lakkasin käyttämästä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä, en alkanut kutsua uuta kasvatustapaani positiiviseksi väkivallaksi. Jos minä lakkaan kadehtimasta ja alan kiitolliseksi oppilaaksi, olen tehnyt radikaalin kääntymyksen asenteissani, uskomuksissani ja käytöksessäni. En enää välttele häntä enkä juorua hänestä. En ole enää kaunainen enkä toivo hänelle pahaa. Iloitsen hänen menestyksestään ja olen kiitollinen osallisuudesta hänen elämäänsä ja kaikesta mitä voin häneltä oppia. Hän innoittaa minua samansuuntaiseen elämään. Miksi ihmeessä minä kutsuisin tätä vapauttavan uudenlaista olemisen muotoa positiiviseksi kateudeksi, kun vihdoin olen pelastunut kateellisena elämisen kurimuksesta?

Vaikka kateudesta tehdyt vahingonteot omaisuudelle ovat mittavia, kateudesta tuotetut maineen mustaamiset ovat pysyviä ja monen sisin on pysyvästi haavoittunut selkään puukotuksista ja loan heitosta, kateuden mainetta yritetään yhä vimmalla pestä. Vaikka kateudesta on tehty murhia ja joukkotuhoja, vaikka sen nimettömiä ja näkymättömiä uhreja on joka yhteisössä, sitä ei enää pidetä yhtenä seitsemästä kuolemansynnistä. Kaikin mahdollisin tavoin se yritetään valjastaa maailman pelastajaksi, jatkuvan taloudellisen kasvun moottoriksi, kestämättömän kehityksen ikuisesti uusiutuvaksi polttoaineeksi jne.

Sitten kun kerrot minulle, minkälainen on positiivinen katkeruus, kauna ja kostonhimo, niin voin miettiä mitä on positiivinen kateus. Se, että väkivallasta voi joskus hyötyä, ei tee siitä hyvää. Se että kateudesta voi syntyä toinen toistaan korkeampia pilvenpiirtäjiä, vatupassilla ojennukseen ladottuja halkopinoja ja miljardiluokan yksityisjahteja ei muuta sitä itsessään hyväksi. Vaikka se tuottaisi toistensa kanssa kilpailevia kehitysapujärjestöjä, se ei vieläkään muutu hyväksi.

Miksi ihmeessä roikumme kiinni tuota viheliäistä todellisuutta kuvaavassa sanassa? Ravistelemme tuota vihreää myrkkymaljaa, kuin janosta hulluksi tulleet. Toivommeko, että kateuden viimeiset pisarat olisivat sittenkin hengen pelastavaa eliksiiriä, eikä meidän siksi tarvitse luopua siitä kokonaan? Ehkä viina on sittenkin terveellistä? Ehkä viiltely sittenkin parantaa? Ehkä addiktiivinen kilpailu tuo menestystä. Ehkä vertailu saa kasvot kirkastumaan ja kateus saa lehmät lentämään.

b)           Kateuden pahuus

”Elämä on ongelmallista ja moraali vaikeaa nimenomaan siksi, että hyvä ja paha esiintyvät maailmassa erottamattomasti toisiinsa sekoittuneina ja sotkeutuneina. Yksi läpikotaisin paha asia maailmassa kuitenkin on. Se on kateus.” Terho Pursiainen [72]

Aristoteles oli ensimmäinen filosofi, joka ehti ihmetellä kateuden hulluutta, ennen kuin hänetkin kateudesta tuomittiin kuolemaan. Hänelle kateus oli olennaisesti paha.[73] Valtavassa teoksessaan Summa Theologica, katolinen filosofi Tuomas Akvinolainen liittää kateuden kaikenlaiseen väkivaltaan ja pitää sitä paheena, joka itse rankaisee itsensä kadehtijalle tuottamansa kärsimyksen kautta. Danten kirjoittamassa Jumalaisessa näytelmässä kateellisten silmät oli ommeltu kiinni, koska he olivat nauttineet kadehtimiensa ihmisten onnettomuuden katselemisesta. Kaikkein pahimpana kateuden muotona hän pitää hengellistä kateutta, joka kohdistuu ihmisen Jumalalta saamaa armoa kohtaan. Etiikkaa käsittelevässä kirjassaan Euroopan ensimmäinen jumalaton juutalainen filosofi Spinoza piti kateutta toisen hyvän vihaamisena, sympatian vastakohtana. Ranskalainen filosofi Rene Descartes piti kateutta pahimpana onnellisuuden vihollisena ja kertoi nähneensä kuinka se mustaa veren. Skotlantilainen filosofi David Hume piti kateutta pahantahtoisuutena[74] parempaa vertaista kohtaan.

Hyvyyden edessä kadehtija kääntää kultaisen säännön nurinpäin: ”Tehkää muille, mitä he eivät missään tapauksessa tekisi teille.” Kaikkien kansojen alkutarinoissa on kertomuksia järjettömän tuhoavasta kateudesta:

”Hänellä (Isakilla) oli laumoittain sekä pikkukarjaa että raavaskarjaa ja paljon palvelijoita, niin että filistealaiset alkoivat kadehtia häntä. Ja filistealaiset tukkivat kaikki ne kaivot, jotka hänen isänsä palvelijat olivat kaivaneet hänen isänsä Aabrahamin päivinä, ja täyttivät ne mullalla.”[75]

Ihminen on muuttunut aika vähän Vanhan Testamentin ajoista. Juutalaiskristillinen perinne on pitänyt kateutta kehityksen hengenvaarallisena esteenä, eikä luovuuden ja innovaatioiden edistäjänä. Juutalainen tarina kertoo kuninkaasta, joka teki kahdelle miehelle jalomielisen tarjouksen: Yksi teistä saa toivoa minulta mitä tahansa sillä ehdolla, että toinen saa saman toiveen kaksinkertaisesti täytettynä. Kumpikaan ei halunnut lausua toivetta, joka olisi sitonut hänen kateellisuuteen toista kohtaan. Molemmat halusivat toista enemmän, eivätkä sietäneet ajatusta toiseksi jäämisestä. Lopulta kateellisin heistä löysi asenteelleen täydellisesti sopivan ratkaisun. Hän pyysi kuningasta puhkaisemaan toisen silmänsä.

Kärsimys on ainoa asia, jota kateellinen toivoo toiselle enemmän kuin itselleen. Hän on valmis suuriinkin uhrauksiin, kunhan kadehdittu joutuu kärsimään häntä enemmän.  Monissa kokeissa on osoitettu, että kateellinen on valmis tuottamaan itselleen vahinkoa kunhan samalla saa vielä suuremman vahingon tuotettua kateutensa kohteelle. Siksi katkeruus, kauna ja murhanhimo ovat kateuden sisaruksia. Itsesääli, masokismi ja itsemurha ovat sen lehtolapsia.

Kateuden mielentila on olennaisesti itsekäs ja pahantahtoinen. Sen ainoa nautinto tulee kadehditun onnettomuuden seuraamisesta.  Rikoksen tekijöistä varkaat ja huijarit ovat harvemmin niin kateuden ohjaamia kuin vandaalit ja pyromaanit. Edelliset haluavat hyötyä, mutta kateelliselle tuhotyö itsessään herättää tyydytystä. Kateellinen ei näytä oikeasti haluavan kadehtimaansa omaisuutta, eikä toivo, että se kadehtimisen seurauksena siirtyisi hänen omistukseensa.  Hänen suurin toiveensa on, että kadehdittu henkilö menettää omaisuutensa, ominaisuutensa, statuksensa tai elämänsä.

Oman paikkakuntamme poliisi pyysi vanhempia kieltämään kotibileet niistä aiheutuvien mittavien vahinkojen takia. Kuokkavieraat ja päihtyneenä riehuvat vieraat ovat antaumuksellisella innolla rikkoneet kaiken mahdollisen pelkästään tuhoamisen riemusta. En tiedä onko asiaa tutkittu, mutta minä epäilen, että tätä on tapahtunut eniten silloin kun alemman elintason vieraat juhlivat rikkaiden kodeissa. Minun jälkeläiseni ovat järjestäneet monia synttäribileitä, joissa on enimmillään ollut noin 80 kutsuttua ja kutsumatonta vierasta riehakkaassa päihtymisen tilassa. Se ettei mitään ole koskaan tahallaan turmeltu johtuu luultavasti nuorison arvostuksesta yhteisöllisyyttä ja aitoa vieraanvaraisuutta kohtaan.

Teinien tekemät kateusrikokset ja tuhotyöt ovat yleisimpiä tasa-arvoa vahvasti julistavissa maissa. Mitä räikeämpi on sosiaalisten ihanteiden ja todellisuuden välinen ero, sitä vaikeampi nuorten on sitä ymmärtää ja hyväksyä. Siksi kateus välillä läpäisee itsehillinnän ja purkautuu raivoisana tuhovimmana.[76] Olen kyllä tavannut aikuisiakin rikollisia, joiden kateellinen nautinto tulee toisen omaisuuden tai hyvinvoinnin pilaamisesta. Ilonpilaaja kuulostaa viattomalta huvilta, mutta kateelliselle voi nähdä paljon vaivaa sammuttaakseen kadehtimansa ihmisen elämisen ilon.

Perintöriidoissa näkyy selvästi kuinka kateuden annetaan syödä omaakin perintöosaa, kunhan muut eivät pääse iloitsemaan omastaan. Perintökiinteistöjen annetaan mädäntyä pystyyn pienimmänkin epäoikeudenmukaisuuden korjaamisen päivään asti. Mistään tinkimätön kateus on toisen vahingoksi valmis uhraamaan koko perintöosansa.

Verbaalisella tasolla kateellinen voi tehdä samanlaista vandalismia kuin nuori joka rennosti kävellen raapii avaimella auton kylkeen tuhansien eurojen vahingon. Se tapahtuu aivan tavallisen kahvipöytäkeskustelun yhteydessä. Hän ei näytä tarkoittavan yhtään mitään, mutta kaikki kuitenkin huomaavat kuinka hymyilevä ilkeys puri pöydän alta yhden ihmisen nivuksiin. Sellaisesta häijyydestä on mahdotonta käydä oikeutta, koska kadehtija vakuuttaa kaiken olleen vain muiden kuvitelmaa. Kukaan ei voi tarkimmallakaan sitaatilla todistaa yhtään mitään, koska satuttavuus oli piilotettu rivien väliin ja nuoli oli teroitettu näennäisillä kehuilla. Kateellinen ei juuri koskaan sano mitä tarkoittaa eikä tarkoita mitä sanoo. Hän voi kehua tyyliään ironiseksi, yrittäen sillä lailla saada sivistyneen leiman valheellisuudelleen.

Välinpitämättömyyttä on sanottu myötätunnon ja rakkauden vastakohdaksi. Kunpa olisikin. Kateus palvelee paljon pahempana vastakohtana myötätunnolle. Kateellinen ei ehkä ole kyvytön tuntemaan myötätuntoa, mutta hän ei voi sallia sille tilaa sydämessään, koska se pilaisi hänen kateellisen nautintonsa toisen kärsimyksestä. Kaikki muut synnit voivat tuottaa nautintoa. Kateus on ainoa synti, joka tuottaa pelkkää tuskaa. Kaikki muut paheet uhmaavat vain yhtä hyvettä. Kateus on kaiken hyvän vihollinen.

Sivistyneimmillään kateus on yli kävelevää opportunismia ja vaivoin hillittyä snobismia. Pahimmillaan kateutta lietsotaan terrorismiksi tai kansanmurhaksi.

Kun Hitlerin pääarkkitehdilta, Albert Speeriltä, kysyttiin miksi Hitler vihasi juutalaisia tämä vastasi: ”Salaa hän ihaili ja kadehti heitä” Hitler ei koskaan myöntänyt tätä kenellekään, mutta hänen tapansa puhua Juutalaisista täyttivät kaikki raivoisan kateuden tuntomerkit. Yhdelle harvoista ystävistään, Walther Hewelille, Hitler kertoi juutalaisvainojen alkuaikoina: ”Olen todistanut että valtio voi elää ilman juutalaisia, että talous, taide, kulttuuri jne voivat jopa paremmin ilman juutalaisia. Tämä on ankarin isku minkä voin juutalaisille antaa.”

Tämän iskun natsit antoivat juutalaisille oman menestyksensä kustannuksella. Suuri osa sotaresursseista tuhlattiin sellaisen vihollisen tuhoamiseen, joka uhkasi ainoastaan isäntämaan itsetuntoa. Jos isänmaallisten juutalaisten tiedemiesten resursseja olisi käytetty sotakoneiston kehittämiseen, Hitler luultavasti olisi kehittänyt atomipomminkin ennen vihollisiaan ja mahdollisesti valloittanut koko Euroopan.[77] Mutta hänen kohtalokseen muodostui se, että hän kadehti juutalaisia vielä enemmän kuin brittejä[78] ja Stalinia.

Mussolini puolestaan oli kateellinen Hitlerin antisemitistiselle maineelle, koska piti itseään alkuperäisempänä ja parempana juutalaisvihaajana kuin Hitler.[79] Stalin taas kadehti Hitlerin avointa juutalaisvihaa, johon hänellä ei ollut varaa, koska hänen piti teeskennellä kaikkien kansojen pelastajaa. Kun joukkomurhaajat kadehtivat toistensa kykyä tappaa pahaa, kateus on saanut lopullisen voittonsa hyvyydestä – ainakin kadehtijoissa.

Mikään muu synti ei niin tehokkaasti käänny kaikkea hyvää ja kiitettävää vastaan kuin kateus, kateuden pelko tai julkea tavoite saavuttaa kadehdittuna olemisen asema. Kateellinen haluaa tuhota kaiken kiitettävän toisessa. Hän ei kaihda vahingoittaa itseään, kunhan se vain tuottaa suurempaa tuskaa kadehditulle. Jotkut itsemurhatkin tulevat tämän kautta jotenkin ymmärrettävimmiksi. Jos voi itsensä tappamalla tuottaa kadehditulle elinikäisen trauman, kateellisuuteensa seonnut voi senkin hinnan maksaa.  Kun kateellinen ei saa haluamaansa, koko maailma joutaa hänen puolestaan painua helvettiin. ”Jos minä en saa haluamaani, kenenkään ei pidä saada mitään, eikä kukaan saa olla mitään!” Mahdollisimman monen tai mieluiten kaikkien pitää maksaa kateellisen ihmisen turhaumasta. Vähintäänkin heidän pitää oppia häpeämään onneaan ja tuntemaan syyllisyyttä menestyksestään kateellisen kärsimyksen tähden.

Kateus todellakin on elämälle ja hyvyydelle vihamielinen voima, vailla luovuuden häivääkään – mikäli pahansuopaista kekseliäisyyttä ei kutsuta luovuudeksi.

Vaikka kateus keskittyy vakoilemaan toisen hyvää, se ei innoita kehittämään vastaavaa hyvää itsessä. Päinvastoin, kateellisen unelma on pilata tai tuhota toisen hyvä. Psykoanalyytikko Melanie Klein sanoi: ”Kateus hyökkää hyvää objektia vastaan ja tekee siitä pirstaloimalla ja projisoimalla pahan. Siksi se luo syvän hämmennyksen hyvän ja pahan välillä, joka puolestaan on monen psykoottisen sekaannuksen juuri.”[80]

5.            Kateudesta hyvyyteen

Tutkielmani pääotsikko, Kateudesta hyvään on ainakin kaksimerkityksellinen. Se on kuvaus hyvyyteen kohdistuvasta kateudesta. Nyt haluan kuvata matkaa kateudesta hyvyyteen, eikä se ole mikään pakomatka kateudesta. Päinvastoin. Se alkaa oman kateuden kohtaamisesta.

Kateus on vahvimmillaan kaikilta piilossa. Tunnistettuna ja tunnustettuna se on armollisesti purettavissa alkutekijöihinsä ja korvattavissa elämää palvelevilla voimilla.

Jos olet lukenut tähän asti, sinä luultavasti aavistat itselläsikin olevan kateutta jossakin povesi piilossa. Ehkä olen kirjoittanut siitä niin painavia ja ankaria sanoja, että kaiken jälkeen tuntuu entistäkin vaikeammalta myöntää olevasi tuttu kateuden kanssa. Ehkä juuri nyt elät suhteessa, jonka hyvyys tekee sielusi levottomaksi. Ehkä olet sallinut jonkun koskettaa sinua niin syvältä, että elämäsi varhaisimmat kokemukset rakkaudesta ja sen kilpailijoista ovat aktivoituneet. Ehkä huomaat kauhuksesi kateuden vivahteita rakastamaasi ihmistä kohtaan. Ehkä kaiken tämän takia juuri nyt on oikea hetki tutustua tähän sielusi kuokkavieraaseen.

Kun uskallan kuiskata edes korvieni välissä ääneen: Miksi sinä, enkä minä!? Miksi minä, eikä hän!? Kun uskallan antaa toisen herättää minussa karjuvan pedon ja parkuvan pennun, annan tietoisuuteni uudestaan liikkua alkuperäisen kateuden maisemissa näkevänä, kuulevana ja ensimmäistä kertaa ymmärtävänä. Näen kivun pitkät sillat tästä hetkestä vajaaksi jääneeseen menneisyyteen. Annan toisen tulla mukaan, olla hetken aikaa hän, tavalla, joka ainakin lohduttaa, ehkä jopa parantaa.

a)           Kateuden kohtaaminen

Mikä tahansa tavallista intensiivisempi ja syvältä koskettavampi suhde paljastaa aina uusia asioita itsestämme. Kun kateus yllättää, on mahdollista vihdoin kohdata myös se vaje, josta kateus alun perin sai voimansa, surra paitsi jäämisen tyhjiö auki ja lohduttaa se täyteen kiitollisuutta. Kun uskallan jakaa sieluni kolot muille ja kertoa miten olen yrittänyt täyttää ne muilla, saan vihdoin tuntea riittävän minuuden painon toisten kunnioittavan huomion sylissä.

”Olin Daniel vuosia sitten itsetuntemuskurssillasi. Lapseni olivat teini-iässä. Annoit minulle tehtäväksi kirjoittaa lapsilleni kirjeet. Olin tiedostanut jo kauan sitten, että vaikeuteni esim. työssä kohdata nuoria, kauniita, suosittuja ja menestyviä naisia juonsi tuosta kateudesta, mutta ei se tieto auttanut. Vuosia myöhemmin, tyttäreni haastoi minut syvään keskusteluun. Silloin sain senkin asian hänen kanssaan puhuttua. Tärkeintä oli, että hän ensimmäistä kertaa paljasti minulle oman haavoittuvuutensa ja ongelmansa sosiaalisissa suhteissa, joita en ollut täysin tajunnut. Kateuteni suli pois ja minun on sen jälkeen ollut paljon helpompi kohdata nuo toiset nuoret naiset.”[81]

Muistan erään nolon episodin Girard -opiskelujeni alkuvaiheessa. Pidin Ystävyyden Majatalossa pääsiäisseminaaria, jossa tarkastelimme evankeliumien tekstejä Girardin huomiota seuraten. Toisena yönä näin unen, joka paljasti aiheen ajankohtaisuuden omassa elämässäni. Unessa luin päivälehteä, johon joku oli kirjoittanut koko aukeaman kokoisen jutun Girardista. Artikkelin mukaan hän oli tutkinut Girardia jo 13 vuoden ajan ja päättänyt vihdoin alkaa kirjoittaa siitä.

Aamulla muistin, kuinka räikeän vihreää kateutta tunsin unessa. Minähän olin tutkinut Girardin juttuja vasta muutaman vuoden. Samalla olin etsinyt Suomesta edes yhtä ihmistä, joka olisi paneutunut samaan asiaan ja jonka kanssa voisin aiheesta keskustella. Unessa sellainen vihdoin löytyi, mutta en siitä suinkaan ilahtunut. Kadehdin hänen perehtyneisyyttään ja ennen kaikkea kadehdin hänen siitä saamaansa julkista huomiota. Minä halusin olla ensimmäinen, joka Suomessa kirjoittaa jotain Girardin pohjalta. Kadehtikoot mieluummin muut minua.

Koomisinta tässä jutussa oli, että seuraavan päivän Hesarissa oli kahden aukeaman juttu, joka oli rakennettu teologian tohtori Risto Saarisen haastattelun pohjalle. Siinä hän kommentoi pääsiäisen tapahtumia Girardia myötäillen. Kateellinen painajaiseni toteutui siis välittömästi. Valvereaktioni vastasi täysin unen paljastamaa taipumustani kateelliseen vertailuun ja kilpailuun. Kommentoin artikkelia vähän happamaan sävyyn, etsien vimmatusti jotain kriittistä sanottavaa. Pitihän minun edes jollakin tavalla osoittautua vähintäänkin vertaiseksi.

Juuri näitä kilpailevien halujen malleja olin käsittelemässä, kun yllättäen jouduin itse kielteiseksi esimerkiksi siitä, miten kateus toimii. Muistan kuitenkin, kuinka tervehdyttävältä tuntui kokea noloutta, kun olin paljastunut toisen mainetta vahingoittavaksi kadehtijaksi. Mitään pahempaa ei ehtinyt tapahtua, koska pidätin itseni suoraan rikospaikalla. Alitajuntani oli yöllä jo ehtinyt valmentaa minua siihen. Paikalla sattui olemaan yksi Riston opiskelijoista ja lähetin Saariselle hänen kauttaan terveisiä. Siitä alkoi pitkäaikainen ystävyys, molemminpuolinen kunnioitus ja halu palvella kadehtivan kilpailemisen sijaan.

Pahemminkin on päässyt käymään. En aina ole jaksanut kantaa kateuttani sieluni yksinäisenä taakkana. Silloin olen keventänyt kuormaani katsomalla toisen läpi kuin näkymätöntä, kääntämällä selkäni kuin vastenmieliselle, houkuttelemalla muitakin hylkimään häntä kuin tartuntaa varoen. Olen antanut tärkeidenkin ihmisten etääntyä, vähättelemällä tai mitätöimällä heidän tärkeyttään minulle. Yhden ihmisen mainetta olen mustannut ja muutamasta muista olen puhunut vähintäänkin vähättelevästi. Ovatko muut tehneet minulle kateudesta jotain vastaavaa. Sitä en tiedä, mutta sovinnosta en ole kokonaan lakannut unelmoimasta suhteessa kehenkään ja erinäisiä sovintotapaamisia olen järjestänyt. Jos voin itse asiaan vaikuttaa, niin Sovinto on elämäni viimeisen kirjan nimi.

Annan syyllisyyteni muuttua katumukseksi, suruksi siitä mitä olen tehnyt ja haluksi oppia jotain aivan uutta. Annan katumukseni muuttua anteeksipyynnöiksi ja sovinnon teoiksi. Annan sovinnon sulattaa sydämeni myötätuntoon, avata korvani itkulle ja suuni lohdutuksen sanoille. Saamme kumpikin mahdollisuuden tunnustaa toistemme kärsimyksen todellisuus ja kunnioittaa toisen uskallusta tulla vastaan – kadehdittuna tai kadehtivana, aivan sama.

Ystäväni kertoi kuinka yksinkertainen ja vapauttava kateuden kohtaaminen itsessä voi ola:

”Muistan vuosia sitten, kun mulla oli yksi tosi ihana ystävä, sellainen joka levitti ympärilleen lämpöä ja hyvää oloa. Silti se mua aina jotenkin kismitti ja kyllähän mä tiesin olevani hänelle kateellinen.. ”Joo joo olen kateellinen, tiedetään” mietin usein turhautuneesti. Kunnes erään kerran matkalla töistä kotiin jotenkin syvemmällä tasolla ymmärsin olevani hänelle kateellinen ja siitä seurasi ääneen nauraminen siellä bussissa, kun se oli niin vapauttavaa ja sellainen hassu erehdys vain. Ei tarvinnut tuomita itseään eikä toista, vaan sai vaan ilakoida vapautumisesta. Se oli metkaa”[82]

Kateus ei ole syntynyt vain kognitiivisen prosessin kautta. Siksi se ei aina purkaudu pelkästään ajattelemalla ja analysoimalla. Mutta kun lakkaa hanaamasta vastaan, muutos voi tapahtua kateuden alkuperäisessä tunnemaastossa, eikä siihen välttämättä tarvita vuosien terapiaa.

b)           Kateudessa kohtaaminen

”Sinä, joka olet lukinnut itsesi yhteiskunnan, valtion, kirkon, koulun, talouden, yleisen mielipiteen tai oman ylpeytesi rakentamaan selliin, sinä joka olet suostunut olemaan epäsuora epäsuorien keskellä, murra kuoresi, tule suoraksi; ihminen, suostu kohtaamaan toinen ihminen.”[83] Martin Buber

Kun käsittelin Tuhkimo satua Facebookissa, monet samaistuivat Tuhkimoon, eikä juuri kukaan kadehtiviin sisarpuoliin tai äitipuoleen. Totuudessa kohtaamisen kannalta kummankin pitäisi löytää sisikunnastaan ainakin mahdollisen kadehtijan ja tuntumaa siihen, minkälaista on olla kadehdittu. Molemmat roolit pyörivät himolla tai/ja pelolla saman hyvyyden ympärillä. Tässä piruetissa ei kukaan ole viaton. Sillä en sano, että syyllisyys aina jakautuu tasan ja pohjimmiltaan olemme kateuden suhteen aivan samanlaisia. Ei tietenkään. Kun molemmat ovat löytäneet edes aavistuksen toisesta myös itsessään, myötätunto pääsee avaamaan monen myrskyn kiristämiä solmuja. Toinen ei olekaan enää niin täysin erilainen, eivätkä hänen tunteensa ole sen parempia tai pahempia kuin minunkaan. Kadehdittu ja kadehtija lakkaavat vahvistamasta toistensa pessimismiä hyvyyden suhteen ja toisistaan pahinta epäilleet viholliset vapautuvat olemaan hyviä toisilleen.

Charles Perraultin versiossa ”Julma äitipuoli ja ilkeät sisarpuolet pyysivät häpeissään anteeksi käytöstään ja Tuhkimo antoi heille anteeksi.”

Grimmin Veljesten versiossa kyyhkyset nokkivat sisarpuolten silmät päästä ja he”saivat rangaistuksen ilkeydestään ja kavaluudestaan ja olivat koko elämänsä ajan sokeat.”

Joko Grimmin veljekset olivat täysin pyhitetyn väkivallan pauloissa, tai sitten he kuvasivat sitä niin alastomana, että lukijan onkin tarkoitus kauhistua itseään.

Minun versiossani Tuhkimo tunnustaa itselläänkin olleen vastakateutta ja kostonhalua. Hän myöntää salaa toivoneensa, että sisarpuolten ja äitipuolen ilkeät silmät sokaistuisivat ikiajoiksi.

Niin tai näin. Kadehtijoiden ja kadehdittujen roolit eivät aina jakaannu yhtä mustavalkoisesti kuin saduissa. Tosielämässä Tuhkimotkin voivat olla kateellisia sisarpuolilleen ja hänen kiusaajansa voivat itkeä elämänsä tyhjyyttä yksin öisin.

On rohkeaa uhmata häpeäänsä tunnustamalla kateutensa, kelle se kuuluu. Vaatii oikeaa suuruutta tunnustaa olleensa niin pieni sielultaan. Olen nähnyt todella moneen mutkaan vääntyneiden suhteiden selkeytyvän, kun kateuksia on tunnustettu yksipuolisesti taikka yhdessä. Tietty helpotuskin löytyy, kun suhdeongelmien virheellisten diagnoosien alta paljastuukin moneen muotoon pukeutunut pelkkä ja yksinkertainen kateus. Turhat epäreiluuskinastelut, valtataistelut, puoluejaot ja luottamuspulat pelkistyvät sellaisen tunteen tunnustamiseen, jonka kanssa vain on tultava toimeen.

Sen tekeminen teennäisyyksiä täynnä olevassa yhteisössä, jossa kukaan ei uskalla puolustaa kiusattua, on tietenkin vaarallista. Kateuden avaaminen on niin intiimiä uskoutumista, että pitää olla hyvin suojattu hyväksikäyttöä ja kiusaamista vastaan. Toisaalta kateutensa tunnustava myös vapauttaa itsensä liiallisesta riippuvuudestaan toisten ihmisten asenteista ja käytöksestä. Niin rohkea avoimuus voi olla myös vahva kutsu muidenkin astua askeleen rehellisempään suuntaan. Parhaillaan sellainen aloite voi olla alkua kollektiiviselle nöyrtymiselle, joka jättää mahdollisen kiusaajan vaille yksin jätettyä uhria.

Ainoa tapa kohdata kateudessa on lakata sitä salaamasta.
Ainoa tapa kohdata kateudessa on paljastaa se toiselle.
Ainoa tapa kohdata kateudessa on kohdata kateudessa,
riisuttuina kaikista juonista, peleistä ja salaisista pyrkimyksistä, avoimena kuin valheensa ja itsepetoksensa loppuun juonut alkoholisti AA-ryhmässä, nöyränä kuin ihminen, joka antaa vääristämättömän todellisuuden vihdoin tulvia ylitseen, vapisevana kuin ihminen pyhän epävarmuuden kaidalla sillalla.

Rehellinen kohtaaminen on ainoa mahdollisuus poistaa kateus ja sen pelko kahden ihmisen väliltä tai kokonaisen yhteisön sisältä. Niin kauan kuin esiinnymme erityisosaamistemme ja suoritteidemme kautta, pysymme toisillemme olennaisilta osin vieraina. Pinta on se, joka herättää eniten kateutta. Kun avaudumme intiimisti, uskoudumme yksityisesti ja luotamme läheltä, kohtaamme vertaisempina kuin koskaan kuvittelimmekaan. Vaikka kateus yleensä elää vertaisten välillä, niin avoimen jakamisen paljastama vertaisuus on luonteeltaan erilainen. Tunteiden, tarpeiden ja haavojen tasolla kateus jostain syystä menettää voimansa. Johtuneeko siitä, että se mikä on toiselle jaettu ja annettu, sitä ei enää voi kateudella himoita itselleen? Himo saa otteen vain siitä mitä ei saa. Kateus tarttuu siihen, mitä ei ole meille annettu. Mutta kun kaksi tai useampi jakaa sisimpänsä toisilleen, myös kateutensa ja kadehdituksi tulemisen pelkonsa, syntyy pyhä tila, jossa kiitollisuus karkottaa kateuden.

c)           Kateudesta luopuminen

Siinä määrin kuin kateuteni on sairaus, tarvitsen parantumista, missä se on puutostauti, tarvitsen ravintoa, missä se on traumaattinen tunne, tarvitsen korjaavaa kokemusta, missä se on addiktio, tarvitsen irti päästämistä, missä se on väärä uskomus, tarvitsen mielen muutosta, missä se on asenne, tarvitsen toisen sen tilalle, missä se on käytöstä, tarvitsen anteeksiantoa ja uuden oppimista. Kaikkea tätä kuuluu havahtumiseen ja kääntymiseen.

Muistako vielä, milloin ja miksi luovuit itsestäsi, välttyäksesi kadehdituksi tulemisen? Muistatko, miten sammutit lahjasi ja piilotit spontaanisuutesi? Muistatko sen hetken, kun painoit jarrut pohjaan, etkä ole koskaan enää ajanut täyttä vauhtia pelkästä onnesta. Muistatko sen suhteen, jossa aloit hitaasti näännyttää itsesi kuivaksi tylsimykseksi, jotta sinusta ei ikinä enää löydettäisi mitään kadehdittavaa?

Noihin hetkiin ja niihin suhteisiin voi palata, toistamatta niitä. Niissä voi vierailla yksin tai lohduttajan kanssa. Sinne voi mennä katsomaan ja näkemään, kokoamaan itsensä takaisin, itkemään ja raivoamaan, katumaan ja antamaan anteeksi, ottamaan vastuuta ja vihdoin puhumaan totta. Uhriudessa ja kostofantasioissa kiemurtelu loppuu, kun kadehdittu ja kadehtija katsovat todellisuuttaan silmiin.

”Olen tavoitellut asioita, joiden avulla arvioin saavuttavani arvostamassani yhteisössä aseman, joka lopultakin tyydyttäisi ihailun ja kunnioituksen tarpeeni. Olen kiihkeästi halunnut, että minut lopultakin nähdään, että arvoni ja lahjakkuuteni tunnustetaan. Olen panostanut täysillä asioihin, joiden avulla olen kuvitellut pääseväni tavoitteeseeni. Mitä kiihkeämmin noita metsästin, sitä selkeämmin yhteisö huomasi, etten palvellutkaan heitä, vaan tavoittelin korvaavaa kokemusta aiempiin pettymyksiini. Loppupeleissä en saanut tavoittelemaani asemaa, vaan tilalleni nousi toinen, joka julmasti runttasi pyrkimykseni. Hänelle kaikki annettiin ilmaiseksi. Kukaan ei nähnyt tuskaani. Koin häpeää, itsevihaa ja mittaamatonta piiloon survottua raivoa, kun intohimoinen suunnitelmani ei toteutunutkaan. Jäin arvottomaksi uhriksi. Vanha hylätyksi tuleminen toistui jälleen. Synkimpinä hetkinä ajattelin tappaa itseni, mutta jäin kuitenkin elämän rannalle potemaan masennusta. Vaihdoin roolia pätijästä potilaaksi. Sairauteni kautta sain edes kaipaamastani edes pieni murusia ja armopaloja. En tunnistanut kateuttani, koska pidin reaktiotani niin täysin oikeutettuna. Olin katkeran vakuuttunut kokemastani vääryydestä. Tuo toinen oli riistänyt minulle kuuluvan yhteisöllisen palkinnon. Vasta nyt näen kaunaisen kateuteni. Tästä haavoittuneen minuuden sykkyrästä on tavattoman kipeä ja vaikea tie nousta terveeseen vuorovaikutussuhteeseen toisten kanssa.”[84]

Kun terapeutti saa mahdollisuuden olla toisen kateuden sijaiskohde ja kantaja, hän kohtaa kaksi haastetta. Ensinnäkin hänen täytyy olla tarpeeksi luja kestääkseen kateudesta nousevat arvostelut, mitätöinnit ja ilkeydet. Hänen täytyy olla tarpeeksi vahva olemaan kateellisten tunteiden sijaiskohteena, samalla mallintaen niiden väkivallatonta ilmaisua. Hänen täytyy osoittautua ihmiseksi, joka ei suostu väkivaltaisen käytöksen tai puheen kohteeksi, mutta pysyy arvostavassa suhteessa, jonka armolliseen syliin mahtuu totuus pelottavimmistakin tunteista, ajatuksista ja aikeista.

Yhtä lailla voi olla, että parisuhteessa tai ystäväsuhteessa aktivoituu kateuden tunteita, joiden jäljet juontavat alkusuhteisiin. Ei toista tarvitse lähettää terapeutin pakeille, jos itse jaksaa, haluaa ja kykenee ottamaan toisen kokemuksen vastaan vaipumatta itse reaktiiviseen tilaan.  Olen nähnyt, kuinka ystävien armollinen vastaanotto on auttanut kateellista tiedostamaan kipeytensä varhaiset lähteet. Kaikkihan me välillä avaamme toisissamme hoitamatta jääneitä haavoja. On vain kohtuullista, että osallistumme niiden hoitamiseen. Ei sitä varten tarvitse olla kuin kärsivällinen, selväpäinen ja myötätuntoinen.

On aivan sama, onko kateellinen kilpailu päätynyt voittoon tai häviöön. Heräämisen päivä on joka tapauksessa karu. Palkintonsa tai pettymyksensä tyhjyyden näkeminen kauhistuttaa. Miten minä tästä monen juonen maailmasta löydän terveeseen vuorovaikutukseen? Kenen kanssa voisin harjoitella ihan nolon rehellistä kanssakäymistä?

Täytyykö minun ensin suostua tähän suruun, jonka nyt tunnen? Aivan kuin joku olisi kuollut. Aivan kun saavutetuista tai turhaan tavoitelluista palkinnoista luopuminen olisi vanhasta minuudesta luopumista, jonkinlaiseen kuolemaan suostumista -vailla mitään varmuutta siitä, onko uusi elämä edes mahdollinen, onko toisenlainen oleminen edes tältä planeetalta. Voiko kateellisen kilpailun vaihtaa ihan oikeaan toisten palveluun? Entä jos minut nauretaan ulos, niin kuin minä olen nauranut ulos? Entä jos maineeni pilataan samalla lailla kuin minä olen toisten luetettavuutta syönyt? Miten uskallan luopua kateudesta, kun pelkään, että jäljelle jää pelkkää lannistunutta kaunaa? Eläköön hän rauhassa elämäänsä, mutta kenen elämä minulle jää?

Mistä löytyy se lopullisesti irrottava taika? Kuka katkaisee ne lukuisat säikeet, joilla olen kietoutunut kadehtimaani tai häneen, joka minua kadehtii? Mitä järkeä on antaa kadehditulle anteeksi, etten minä ole hän? Miten voin antaa itselleni anteeksi, etten ole elänyt omaa elämääni, tai elänyt kyllä, mutta vain toista kadehtimalla? Miten antaa anteeksi toisen halua olla minä. Keneltä pyydän anteeksi sitä, että karkasin omasta elämästäni välttääkseni toisen kateutta?

Kateus sulattaa minuuden rajoja, sotkee yksilöitä toisiinsa, sekoittaa päitä psykoosiin, erottaa ihmiset itsestään ja toisistaan niin perusteellisesti, että jälkeenpäin on todella vaikea hahmottaa kenen pitäisi antaa tai pyytää anteeksi mitä tai mistä, kenelle tai keneltä, milloin jos silloinkaan jne. Silti havahtunut huomaa, että vain perusteellinen sovinnon tekeminen selkeyttää, minkä kateus on sotkenut. Osapuolet alkavat saman aikaisesti erottua toisistaan ja muistuttaa toisiaan. Heistä tulee itsessään olevia osapuolia, joiden välinen etäisyys ei enää katkaise yhteyttä.

Mitä enemmän he vastaanottavat ja jakavat kokemuksiaan, sitä useampia anteeksiannettavia he löytävät. Mitä perusteellisemmin he menevät itseensä, sitä tärkeämmäksi tulee etsiä sovinto toisen kanssa. Anteeksiannosta tulee tapa irrottautua niistä kaunoista ja traumoista, joita toiseksi jättämiset, läpikatsomiset, hylkäämiset ja mustaksi maalaamiset ovat aiheuttaneet. Anteeksi pyytämisistä tulee ojennettuja käsiä sovinnon rukouksia. Joskus täytyy jopa nöyrtyä pyytämään anteeksipyyntöjä uskaltaakseen uudestaan avata sylinsä kadehtijalle. Kun muumioidut ja älyllistetyt traumat itketään auki ja halataan kiinni, ne avaavat herkäksi viritettyjä myötätunnon kykyjä. Maailman ei ole enää pakko pyöriä narsistisen vamman saneen lapsen ympärillä, vaan haavoitettu alkaa kuulla ja lohduttaa muidenkin lasten itkuja.

d)           Hyvyyden vastaan ottaminen

”Hyvyyden pelko on inhimillisen pahuuden keskiössä. Se on hämmentävin kaikista pahuuden ongelman elementeistä.”[85] Barry & Ann Ulanov

Monessa kateutta käsittelevässä artikkelissa neuvotaan etsimään itsestä sitä, mitä hän toisessa kadehtii, jotta voisi vapautua kateudestaan. Näin voi toki olla, mutta neuvo tarjoutuu myös suureksi itsepetoksen aiheeksi. Juuri tuo on kateellisen märkä uni, että voisi sisältään löytää kaiken kadehtimansa ja sen kautta vapautua kateudestaan. Alkuperäinen kateushan  kohdistui nimenomaan siihen hyvään, joka tulee lapsen  ulkopuolta. Lapsi ei synny itseriittoisena, eikä hän valtavista ponnistuksista huolimatta koskaan tule täysin itseriittoiseksi, ei vaikka koko valtion perhepolitiikka valjastettaisiin sitä tukemaan.  Silloinkin kun olemme vihdoin saavuttaneet mahdollisimman vakuuttavan illuusion itseriittoisuudestamme, kehomme alkaa kutsua meitä uudestaan toisista riippuvaan tilaan.

Juuri tästä syystä olemme alusta loppuun asti niin alttiita kateudelle: Me tarvitsemme hyvyyttä muilta. Alussa olemme täysin riippuvaisia siitä. Jatkossa voimme yrittää riittää itsellemme. Jos onnistumme siinä, meidät palkitaan yksinäisellä ja huomaamattomalla kuolemalla. Jos hautajaisiin kukaan tulee, hän on jo tottunut olemaan elämämme kuokkavieras, sitkeä rakastaja, jonka viimeinen suru on, ettei koskaan saanut olla meille mitään.

”No eihän sinun tarvitse minua varten…”
”Voi tuo nyt on aivan liikaa…”
”En minä mitenkään voi ottaa tuota vastaan…”
”Kiitos, kyllä minä pärjään…”
…ja sitten huokailemme harmista, kun toinen on vihdoin ottanut kieltäytymisemme tosissaan. Niin kuitenkin melkein aina tapahtuu, kun tarpeeksi sitkeästi torjumme meille tarjottua hyvää.[86] Jäämme kadehtimaan torjumaamme hyvää. Dostojevski sanoi sen ankarammin: ”Jokainen pyrkii nykyään eriyttämään oma persoonansa yrittäen löytää elämän täyteyden itsessään. Silti tämän kilvoituksen seurauksena ei suinkaan ole täysi elämä vaan täydellinen itsemurha.”[87].

Uusi itseriittoisuuden kulttuuriin hakattu Mooseksen laki sanoo: ”Täytyy ensin rakastaa itseä, ennen kuin voi….” Ei se niin mene. Ihminen ei ole koskaan toiminut noin, eikä tule koskaan muuttumaan sellaiseksi. Jyväskylän yliopiston filosofian professori Heikki Ikäheimo muistuttaa meille väitöskirjassaan vanhoista itsestään selvyyksistä: ”Ilman kokemusta siitä, että toiset rakastavat minua, on vaikea rakastaa itseään. Ilman kokemusta siitä, että toiset kunnioittavat minua, on vaikea kunnioittaa itseään. Ilman kokemusta siitä, että toiset arvostavat minua, on vaikea arvostaa itseään.”[88]

Minä sanoisin sen vielä painavammin: Jokainen oppii olemaan hyvä itselleen vain ja ainoastaan sen kautta, että joku on ensin ollut hyvä hänelle.

Mutta eivät hekään hyvyyttä omista. Eivät muutkaan ole hyvyyden lähteitä. Kukaan meistä ei luo hyvyyttä. Jokaisen hyvyys on vastaan otettua ja edelleen annettua sellaista. Miksi maailmassa ylipäänsä on hyvyyttä ja mistä se tulee? Hyvyyden arvoitus on vielä suurempi kuin pahuuden mysteeri. En ole ratkaissut kumpaakaan, mutta lapsen lailla uskon, että kaikki hyvyys on alun perin Jumalan hyvyyttä. Uskoit sinä mitä tahansa hyvyyden alkuperästä ja luonteesta, niin ehkä voimme kuitenkin olla samaa mieltä siitä, että sinä tai minä emme ole hyvyyden luojia.

Jos hyvyys syntyy meidän välillämme, kukin meistä tietää olla onnittelematta siitä vain itseään. Eikä tärkeintä ole enää onnitella siitä ketään. Tärkeintä on nauttia hyvyydestä tavalla, joka poikii luottavaista jakamista ja rohkeaa pyytämistä vertailevan kilpailun sijaan. Meidän ei tarvitse tehdä tai olla kaikkea itse. Voimme turvautua muiden haluun olla meille hyviä ja heidän kykyynsä auttaa meitä omalla erilaisuudellaan. Hyvyys on muodoiltaan paljon yllättävämpi ja ennustamattomampi ja monipuolisempi kuin pahuus. Hyvyys kohtaa meidät niin monen muukalaisuuden takaa. Yhdessä voimme rakentua hyvyyttä kierrättäväksi pariksi, perheeksi, yhteisöksi, kansaksi ja ihmiskunnaksi.

Yhdessä voimme varjella hellää hyvyyttä, suojata sitä rakentamatta muureja ja vahvistaa sitä tulematta koviksi. Yhdessä voimme harjoitella läpinäkyvää vilpittömyyttä, armollisen suoraa palautetta ja kieroilematonta pyytämistä. Yhdessä uskallamme olla avoimen kohtaavia ja sitoa luottavaisen haavoja. Yhdessä jaksamme uskoa hyvään, silloinkin kun pelko peittää sen pahuuteen. Yhdessä hengitämme toisillemme toivoa paremmasta, silloinkin kun kaikki ennustavat pahaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja väkijoukossa se muuttuu väkivallaksi, mutta viisaus voi kristallisoitua siellä, missä vain kaksi tai kolme kokoontuvat uskossa Hyvään.

Kristuksen suudelma poltti Dostojevskin Inkvisiittorin huulia. Hän oli pitkällä ja perusteellisella puheella kieltäytynyt siitä, mitä messias tarjosi ihmiskunnalle. Suudelma oli Kristuksen sanaton vastaus hänen torjuntaansa. Mutta suudelman jälkeen Inkvisiittori päästää messiaan vapaaksi, vaikka oli suunnitellut tämän tappamista.[89] Hän ei enää halunnut nöyryyttää, kiduttaa tai tappaa kadehtimaansa kilpailijaa. Mutta hänen sielunsa oli edelleen levoton, eikä hän voinut unohtaa tuota elämään kutsuvaa suudelmaa, haikeaa hyvyyden makua huulillaan ja kunnioituksen haihtuvaa tuoksua ympärillään.

Vain hyvyys voi lohduttaa kateellisen sydämen rauhalliseksi jälleen. Sitkeän uskollisella läsnäolollaan hyvyys kutsuu kateellisen luopumaan pakkomielteestään toiseen ja palaamaan autioksi jääneeseen kotiinsa. Tuo tarkoituksesta painava kosketus, tuo itseensä palauttava ja toisen luo kutsuva katse, tuo kuiskattu sana joka kantoi hyvyyttä siivillään, kaikki ne hiipivät vapisevaa kehoa tuudittamaan. Vaikea hänen on unohtaa sitä hyvyyden kosketusta, joka juurruttaa hänet omalle tontilleen. Sisältä käsin katsottuna kadehdittu näyttää sinulta taas. Vertailu on loppu ja tutustuminen voi alkaa. Hyvyys yhdistää kaikkein epätodennäköisimmät osapuolet toisiinsa, eikä mikään voi erottaa meitä – paitsi kateus hyvyyttä kohtaan.

e)           Kiitollisuus[90]

”Kokonaiseksi minuudeksi tuleminen on mahdotonta yksin minulle ja yhtä mahdotonta se on ilman minua. Minä tarvitsen Sinän, jotta voin tulla minäksi.” [91] Martin Buber

Muistatko kuinka Klein ja kumppanit kuvasivat kateutta vauvan aggressiivisena reaktiona hyvyyden lähteeseen, joka ei ole hän. Mutta sama vauva reagoi samaan hyvyyden lähteeseen myös spontaanilla kiitollisuudella ja kiintymyksellä. Näiden tuhoisien ja rakentavien reaktioitten ristiaallokosta ihmislapsen kehitys avautuu moneen mahdolliseen suuntaan. Kahdeksankymmenen vuoden jälkeen sama lapsi on niin syvästi ankkuroitunut kiitollisuuteen, että on valmis sellaisena sanomaan viimeiset jäähyväiset kaikelle ja kaikille, jotka ovat hänen elämäänsä rikastuttaneet. Tai sitten sama ihminen on niin vihkiytynyt pettymyksilleen ja traumoilleen, ettei pysty olemaan kadehtimatta ainuttakaan ihmistä maan päällä. Jokainen on vain katkera muistutus siitä, mitä hän on jäänyt paitsi. Vaikka hän kiroaa syntymänsä päivää, hän silti tappelee kuolemaansa vastaan. Mikään ei ole niin kuin pitää.

Psykoanalyytikkona Klein ei nähnyt kiitollisuutta tehokkaampaa vastalääkettä kateudelle. Siihen tulokseen hän tuli pitkän elämänsä viimeisessä artikkelissa, joka myöhemmin julkaistiin osana hänen elämäntyötään. Kiitollisuus on rakkaudesta nouseva vastalahjani elämälle, riippumatta siitä miten minua on sen aikana kohdeltu.

Kateuteensa kyllästyneelle yksikään sana ei tee syvemmin oikeutta olemassaololle, kuin kiitos että olen. En ehkä ollut toivottu, enkä tervetullut, mutta heti kun luovun kadehtimasta jonkun toisen elämää, vapaudun kiittämään omastani. Mikään ei voi olla kauempana kateudesta kuin kiitollisuus. Siksi ujoinkin osoitteeton kiitos on kaunoja puhkaiseva herääminen omaan elämääni. Vähitellen opin kiittämään samalla intensiteetillä kuin aiemmin tunsin kateellisuutta. Opin toivomaan toisille hyvää samalla vilpittömyydellä, kuin aiemmin iloitsin heidän onnettomuudestaan. Haluan esitellä hänelle ystäviäni yhtä innokkaasti, kuin ennen pilasin hänen mainettaan.

Eikö olisi aika hurjaa herätä päivään jossa vertailu on muuttunut moninaisuudesta iloitsemiseksi, kilpailu yhteistyöksi, kateus kiitollisuudeksi siitä mitä toinen ja itse on, ahneus anteliaisuudeksi ja niukkuudesta taisteleminen ehtymättömän rakkauden edelleen jakamiseksi?

Ehkä juuri tästä on pohjimmiltaan kysymys: Nöyrrymmekö näkemään itsemme kiitollisina Näkymättömän Käden antamien lahjojen saajina ja niiden vastuullisina ja rakastavina edelleen antajina? Vai sijoitammeko aikamme, energiamme ja rahamme vertailun, kilpailun, kateuden ja kaunan väkivaltaiseen kierteeseen? Näemmekö oman yksilöllisyytemme ja elämämme muille annettavana lahjana, vai pitääkö meidän ostaa ja ansaita sekä yksilöllisyytemme että elämisen oikeus?

Minun ei tarvitse enää pärjätä kaikessa yksin ja kadehtien torjua kaikki minua paremmat. Vapaudun luottamaan niihin, jotka osaavat ja jaksavat silloin kun minä en. Minua tarvitaan joskus toiste, johonkin muuhun, ja vaikken jaksaisi silloinkaan, saan silti olla vaan. Hyvyys ei lopu kesken silloinkaan. Jos jämähdämme jo lähtökuopissa olemaan kateellisia hyvyyden lähteille, meistä tulee hyvyyden päätepysäkkejä. Vain kiitollisuus tekee meistä loputtoman hyvyyden kierrättäjiä.

Tuhkimon ei tarvinnut kadehtia ulkoisesti parempiosaisia sisarpuoliaan, koska hän ei kaikesta huolimatta ollut tyhjä sisältä. Kiitollisuuden kautta hän vaali sydämessään muistoa rakastavasta äidistä. Hän myös kasteli kyynelillään haudan vieressä kasvanutta tammea, kunnes siitäkin surusta kasvoi iso tukeva puu. Tuhkimo tunsi köyhyyden, orpouden ja yksinäisyyden. Hän tunsi sen tilan, jossa oppii tietämään, ettei ihminen todellakaan ole yksin onnensa seppä. Hän tarvitsi lisää siitä hyvyydestä, mistä oli saanut alkukokemuksen jo lapsena. Kiitollisena siitä mitä joskus oli saanut, hän etsi muita ja hän teki työtä löytääkseen muita.

Jos hyvyys ja rakkaus tuntuvat liian suurilta sanoilta, kiitä kaikesta saamastasi tykkäämisestä. Jos olet kohdannut sitä niin vähän, ettei mieleesi ole jäänyt kuin yksi ainut lempeä silmäpari, kiitä siitäkin ja ala katsoa itseäsi niillä. Se voi riittää pelastamaan vaille jääneen täydelliseltä itsettömyydeltä. Minä tulen olevaksi jokaisen merkitsevän kosketuksen kautta, jonka otan kiitollisuudella vastaan. Minä rakennun eläväksi jokaisesta hyvästä sanasta, johon uskon. Minä olen, koska sinä olet. Kiitos siitä.

Jos uskon, että äidin rinnoista lähtien jokainen rakkauden kosketus on Jumalan kuiskaus, niin minä olen koska Hän on. Hän on myös syrjäytyneiden yksinäisyydessä, sodassa kärsivien hädässä ja nälässä, niissä jotka tarvitsevat minun katsettani, kosketustani ja apuani. Kiitollisuus avaa minut kaikkiin suuntiin ja rajattomiin mahdollisuuksiin. Se vapauttaa minut siitä epätasaisesti jaetun niukkuuden maailmasta, johon kateus tuijottaa itsensä sokeaksi. Siksi kateus on myös hengellinen näivetystauti, josta vain kiitollisuus voi parantaa.

f)            Tyytyväisyys

Tuhkimo suri, mitä ei enää ollut ja kaipasi, mitä ei vielä ollut. Silti hän näytti sisarpuolten silmissä sietämättömän tyytyväiseltä siihen mitä hänellä oli. Onko sellainen asenne oikeasti mahdollinen?

Tyytyväisyys on sangen epäilyttävä hyve maailmassa, jossa luotetaan enemmänkin tyytymättömyyden tuomaan muutosvoimaan. Mutta ei tyytyväisyydessä välttämättä ole mitään alisteista passiivisuutta tai laiskaa aloitteettomuutta. Jos elämäni tarkoitus on ankkuroitu kiitollisuudella ja palvelevuudella rakennettuun todellisuuteen ja jos arvoni tulee siitä, että olen tällaisena kohdattu, kunnioitettu ja rakastettu, niin osaani tyytyminen ei merkitse mistään luopumista. Se merkitsee vain kateellisesta kilpailusta vapautumista ja kaiken hyvän innokasta seuraamista.

Pitääkö olla lähtökohtaisesti köyhä ja osaton voidakseen tällaisen armon sisäistää? Näin Jeesus näytti uskovan, koska keskittyi yhteiskunnan hylkiöihin ja puhui varsin pessimistisesti rikkaiden mahdollisuudesta ymmärtää taivaan lintujen huolettomasta elämästä yhtään mitään.

Olen vain poikkeuksellisesti ansainnut yli tuhatta euroa kuukaudessa, eikä minulle siksi ole kertynyt juuri kansaneläkettä isompaa vanhuuden lohtua. Silti olen todella tyytyväinen elämääni. Silloin tällöin olen katsonut kavereiden autoja pientä kateutta tuntien, mutta ei se ole muniani rusinoiksi rutistanut.

Toisten saamaa julkista arvostusta olen kyllä kadehtinut, silloin kun oma asiantuntemukseni on mielestäni ollut yhtä hyvää. En vain ole markkinoinut sitä yhtä hyvin. Mutta sekin on vähitellen kääntynyt tyytyväisyydeksi. Olen saanut tutkia asioita rauhassa, vailla julkaisu- tai julkisuuspaineita. Olen saanut kirjoittaa omaa tahtiani aiheista, jotka kulloinkin ovat kiinnostaneet, tyylillä, jonka koen itselleni sopivimmaksi jne.

On minulla kokemusta tyytymättömyydenkin avuista. Joskus olen tarvinnut aivan raivoisaa tyytymättömyyttä rikkoakseni jotain turhautumaa, johon olin totutellut itseni liian pitkään. Olen ollut myös elämän ahmattilainen. Olen halunnut paljon, tavoitellut vaikka mitä ja saanut joskus sitäkin. Silti tyytyväisyyteni tulee aika vähästä. Ei se silti tarkoita, ettenkö haluaisi lisää, vaikka mitä. Ilahdun jos saan, ja petyn ellen saa. Mutta kummassakin tapauksessa pysyn tyytyväisenä. Miksi ihmeessä? Toivoisin että minulla olisi jotain fiksumpaa sanomista tyytyväisyyden salaisuuksista. Minulle se vain tarkoittaa vapautta kilpailevasta vertailusta ja kateudesta. Vähän tai paljon ei vähennä taikka lisää tyytyväisyyttä, mutta minkä tahansa vertaaminen muihin rikkoo sitä ja kadehtiminen tekee sen täysin mahdottomaksi.

Voinko siis valita kateudelta suojaavan tyytyväisyyden, vai siunautuuko se minulle vasta pitkän elämän myötä? En ole ihan varma. Luultavasti kumpaakin. Tähänkin keskeneräiseen ajatusvirtaan minä nyt vain tyydyn, vaikka minulla on kutina, että siitä puuttuu jotain olennaista. Piti vain sanoa, että kateudelta suojaava tyytyväisyys on luultavasti mahdollinen hyvin monenlaisissa olosuhteissa.

g)           Kateus tien näyttäjänä

On kaameaa huomata hylänneensä jotain tärkeää ja herätä siihen vasta kun alkaa kadehtia sitä toisessa. Se voi kuitenkin olla puhdistava kauhistuminen, koska sama kateus, joka ennen erotti meidät hyvyydestä, tuo meidät nyt sen luokse. Voin palata itseeni ja vannoa uskollisuutta kaikelle hyvälle mitä olen itsessäni ohittanut.

Kun tuo armoton erottaja ja vieraannuttaja on tunnistettu ja tunnustettu, kun sen syntymäaika ja alkuperäinen kolmiodraama on tiedostettu, siitä voi tulla opas kaiken sen hyvän luokse, josta kadehtimalla eksyimme. Vaikka kateutemme takia keskityimme etsimään puutteita kaikesta ylevästi ja pahaa kaikesta hyvästä, se oli kuitenkin jatkuvaa taistelua hyvän kanssa, pakonomaista keskittymistä hyvään, silloinkin kun teimme kaikkemme vastustaaksemme sitä.

Pohjimmiltaan kateuden syntymaisemissa elää myös salattua kaipuuta, ihailua ja kunnioitusta sitä hyvää kohtaan, jota on jaettu myös muille. Kateuden kirpaisu muistuttaa asioista, jotka ovat meille tärkeitä. Kateuden kautta saatamme tulla uudestaan tietoisiksi haudatuista unelmista, unohdetuista arvoista ja ihanteista, joihin joskus intohimoisesti uskoimme, vaikka jätimme ne vain muiden toteutettaviksi.

Ahne vertailu ja kilpailu myrkyttävät ihailun kateudeksi. Mutta ei niin ollut pakko käydä. Pienessä salatussa tienhaarassa sama vertaileva kilpailu olisi voinut hetkessä kääntyä avoimeksi kiitollisuudeksi ja oppimiseksi, nöyräksi vastaanottamiseksi ja iloiseksi edelleen antamiseksi. Niin voi käydä nytkin. Lyhyessä hetkessä vaihdettu asenne ohjaa kaikkea siitä eteenpäin toiseen suuntaan. Onneksi siihen ratkaisevaan tienhaaraan voi palata huomennakin. Joskus on myöhäistä peruuttaa valintojaan, mutta koskaan ei ole myöhäistä muuttaa asenteitaan, uskomuksiaan tai seuraamisensa mallia.

Myös kadehdittuna oleminen voi olla herättävää. Kun katson mitä minussa kadehditaan, saan ehkä selkeämmän kuvan siitä, mitä itse olen tuonut tähän maailmaan sellaisella voimalla ja vakuuttavuudella, että se on herättänyt muissa kateutta. Ehkä olen kadehdittuna ollut sen verran hämmentynyt itseni suhteen ja epävarma siitä, tuotanko olemuksellani tähän maailmaan hyvää vai lisäänkö vain muiden kärsimystä. Nyt voin antaa toisten kateuden syventää itsetuntemustani ja selkeyttää omaa suhdetta itseeni. Sen sijaan että varoisin näitä arvoja, ominaisuuksia tai lahjoja, jotta ne eivät herättäisi kateutta, voin entistä selkeämmin vihkiytyä vaalimaan ja viljelemään niitä, jotta saisin lujemman otteen oman elämäni tarkoitukseen ja täyttymykseen.

Monet humaltuvat kaikkiin suuntiin avautuvista mahdollisuuksista niin perusteellisesti, että hoipertelevat milloin minnekin. He eivät tiedä minne ovat menossa, ja pääsevät sinne joka päivä. He voivat kadehtia kutsumustietoisia ihmisiä tai niitäkin, joita ohjaa pelkkä pakko tai velvollisuus. Sekin voi tuntua paremmalta kuin vapaus, joka ei johda minnekään. Sen jälkeen he voivat joko keskittyä sabotoimaan kadehtimiensa elämää, tai vihdoin tehdä ne pelottavat valinnat, jotka johdonmukaisesti ovat jättäneet tekemättä. Kateus on johdattanut heidät vakoilemaan tarkoitusvalintoja, joita itse ovat välttäneet. Joko he jäävät niitä kateellisina pilkkaamaan, tai antavat edes yhden asian tai ihmisen tässä elämässä merkitä itselleen jotain. Silloin kateus on johdattanut heidät elämänsä tarkoituksen äärelle.

”Itse olen kuluneen vuoden aikana kokenut kateuden tunteita muutamia kertoja, kun olen sivusta seurannut toisten parisuhdeonnea ja yhteisen elämän edistymistä, sekä läheisiä isäsuhteita. Kateus on ollut kivuliasta. Mutta olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Sen sijaan että tuomitsisin oman kateuden tunteeni negatiivisena, olen pysähtynyt kuuntelemaan mitä sillä itseasiassa on minulle kerrottavaa. Kateutta herättäneet asiat ovat puuttuneet omasta elämästäni. Kateus onkin siis toiminut tienviittana. Se on osoittanut kaipuun tärkeisiin asioihin, joita kaipaan elämääni. Onko kateuteni sittenkään pohjimmiltaan kateutta, vaiko kivuliasta kaipuuta?”[92]

Sonja teki hyvin myöntäessään kateutensa ja käyttäessään sitä syvenevään itsetuntemukseen. Tällä tavalla kohdattu kateus muuttuu terveellisesti satuttavaksi oppaaksi autenttisempaan olemiseen. Armollisesti vastaan otettu kateus muuttuu vastakohdakseen, vapauttaen minut etsimään ja seuraamaan hyvää, sen sijaan että jatkaisin sen sabotoimista itsessäni tai toisessa. ”Tämä on sellaista nöyryyttä, joka katkaisee kateuden tuhovoiman ja muuttaa sen kehitysenergiaksi.”[93]

h)           Seuraa hyvyyttä

Vertailevan, kilpailevan ja omistushaluisen kateuden vastavoiman täytyy olla todella radikaali vaihtoehto kaikelle mitä olemme aikojen alusta asti oppineet. Sen täytyy olla jotain olennaisesti erilaista kuin mitä olemme äidin maidon puutteessa tunteneet, sisarustemme kanssa kokeneet ja koulussa oppineet. Helpompi on herättää kuolleita henkiin, kuin saada ikänsä kilpailleen ymmärtämään jotain antamisen ja pyytämisen tärkeydestä, lahjavaluutasta, vallattomasta palvelusta, kiitollisuuspääomasta, yhteisöllisyydestä jossa ensimmäiset rientävät nostamaan viimeisiä ja vähäisemmät auttavat suurimpia ymmärtämään jotain elämän tarkoituksesta.

Maailma ilman kateellista vertailua, katkeraa taistelua, kaunaista toiseksi jäämistä ja kyltymätöntä voiton tavoittelua on jotain aivan muuta kuin se mihin olemme tottuneet. Sen todellisuuden avautumista ei turhaan ole kutsuttu suureki kääntymykseksi, uudesti syntymiseksi, valaistumiseksi ja uuden mallin seuraamiseksi. Girard kutsuisi sitä positiiviseksi mimesikseksi. Se on kykyä oppia kilpailematta, kunnioittaa kadehtimatta, ihailla ilolla ja rohkaista vilpittömällä halulla vahvistaa toisen hyvää.

i)             Kilpailematon mimesis

Melkein kaikissa kateutta käsittelevissä artikkeleissa ja kirjoissa varoitetaan vertailusta. Jos haluat olla kadehtimatta, lakkaa vertailemasta itseäsi muihin. Vertaile itseäsi vain omiin unelmiisi, tavoitteisiisi ja arvoihisi niin sinun ei tarvitse kadehtia muita.

Minusta tämä on aika mahdoton neuvo monestakin syystä. Ensinnäkin kaikki arvoasteikkomme ovat muilta sisäistettyjä. Toiseksikin kaikki oppiminen, ymmärtäminen ja viisastuminen perustuvat asioiden ja ihmisten vertailemiseen. Erotamme asioita toisistaan vertailemalla. Teemme arvovalintoja vertailemalla. Valitsemme taidetta kotiin ja ruokaa lautaselle vertailemalla. Miten ihmeessä voisin olla vertailematta, asenteitani, käytöstäni, mielentilaani ja osaamistani muiden vastaaviin? Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Kateudesta vapautuminen edellyttää tarkkaa vertailukykyä. Pointti on siirtyä omanapaisesta, omistushaluisesta ja kilpailevasta vertailusta ihailevaan, kunnioittavaan ja oppimishaluiseen vertailuun. Vertaile ahkerasti ja tarkkaan. Punnitse, harkitse, mittaa ja tarkastele asenteita, käytösmalleja ja arvoja rinnakkain. Katsele turhia ja tärkeitä esikuvia, hyviä ja huonoja roolimalleja ja valitse ketä ja mitä lähdet seuraamaan. Jos sellainen tuntuu uudelta, se johtuu vain siitä, että teet nyt tietoisesti, mitä olet tehnyt tiedostamattomasti vauvaiästä asti. Ensimmäiset vertailut olivat spontaaneja ja tiedostamattomia. Sen lisäksi ne muuttuivat yleensä omistus- ja kilpailuhaluisiksi seuraamisiksi, jotka nekin olivat tiedostamattomia. Kateuden tiedostaminen voi tuoda pintaan koko joukon tiedostamatonta ja kilpailevaa vertailua. Siksi meillä on kateuden vastaanottamisen myötä mahdollisuus vaihtaa tiedostamattomat prosessit tietoisiksi.

Tietenkin myös tietoisesti kateellinen kilpailu voi tuottaa suurta taidetta. Raffaellon ja Michelangelon keskinäisessä kilpailussa epäilemättä oli kateellisuutta puolin ja toisin. Kilpaa he joka tapauksessa metsästivät rahoittajia taiteelleen. Kateus ei kuitenkaan koskaan riistäytynyt kummankaan yritykseksi sabotoida toisen uraa. Silti olen aivan varma siitä, että nöyrä ja kilpailematon kokemuksen vapaa jakaminen olisi kehittänyt kummankin taidetta vieläkin suurenmoisemmaksi. Sillä tavalla suuret taiteilijat välittivät luovuuttaan edelleen aikana, jolloin vielä ylpeiltiin siitä, kenen oppilaana on saanut kunnian olla. Nyt, kun kateellinen kilpailu ohjaa enemmän kuin oppimishalu, taiteilijat yrittävät häivyttää kaikki muiden vaikutuksien jäljet taiteestaan.

Yleensä kateelliset taiteilijat vain kopioivat ja vääristävät kopionsa alkuperän tunnistamattomaksi, tai sitten he yrittävät keksiä sellaisia ideoita, joita kukaan aiemmin ei ole toteuttanut. Sillä tavalla taide köyhtyy jokaisen kateudesta kipeän sukupolven myötä. He näkevät taiteen vain saavutuksena ja suorituksena, eikä aina edes sellaisena, vaan pelkkänä ideana, joka hetkeksi kiihottaa kulttuurieliitin uteliaisuuden ja sensaation nälän. Kateuden ohjaama taiteilija toimii aina liian paljon itsensä ulkosyrjästä käsin, luodakseen mitään todella sisikunnasta kumpuavaa hengen hedelmää. Oppilas ja seuraaja sen sijaan saa yhteyden opettajansa persoonaan ja sitä kautta myös omaansa. Hän ei opi vain tekniikoita ja taitoja, vaan miten oikeasti luoda suhteessa opettajaan, jonka kanssa on ihan oikeassa vuorovaikutuksessa, eikä vain kateellisessa kilpailusuhteessa. Hänen ei tarvitse häivyttää kenenkään jälkiä työstään, koska jokaisen opettajan kohtaaminen jättää taiteilijaan jäljen, josta tulee pysyvä osa hänen luovuuttaan.

Tässäkin työssä näkyvät seuraamieni opettajien jäljet: Martin Buber, Rene Girard, Walter Wink, James Allison, Jeesus Nasaretilainen, Ann ja Barry Ulanov, Helmut Schoeck, Risto Saarinen, Anthony Bartlett, Melanie Klein, Soile Lehti, Karl Jung, isä, äiti, veljet, lapset, lukuisat Ytsävyyden Majatalon ihmiset, Facebook kaverit. jne. Selkeimmät jäljet näkyvät lähdeviitteissä, mutta jokaisessa lauseessa on jonkun keskustelukumppanini ajatusta mukana. Ei minulla ole mitään sisälläni, jonka vaikutteita en pystyisi jäljittämään itseni ulkopuolelle. Minä olen, koska sinä olet. Kaikessa mitä luon, on jokaisen kohtaamani hengen DNAta mukana. Ainutkaan lause ei ole neitseestä syntynyt. Siksi olen jokaisesta lauseesta kiitollinen, eikä minun tarvitse kateellisesti kilpailuttaa niitä muiden tekemien lauseiden kanssa.

Hassua että sukupolvi, joka nauraa neitseestä syntymisen ajatuksellekin, yrittää epätoivoisesti toteuttaa ”autenttista minuuttaan” täysin neitseellisesti, ollen uskollisia vain itselleen ja omalle sydämelleen, vertaillen itseään vain itseensä, kilpaillen vain itsensä kanssa – niin kuin kaikki muutkin. Kuitenkin kilpaillaan myös siitä, kuka meistä on kaikkein autenttisin, omaperäisin, itselleen rehellisin jne

Jeesuksen vaihtoehto on yksinkertainen: ”Tärkein on tämä: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”[94]

Hän haastaa siirtämään kaiken ihailun, kunnioituksen, kiintymyksen ja seuraamisen rakkauden jumalalliseen lähteeseen. Seuraa, äläkä kadehdi Jumalaa. Palvele, äläkä kilpaile Jumalan kanssa. Tutustu häneen, äläkä mustamaalaa hänen mainettaan. Rakasta hyvyyden lähdettä, äläkä hylkää Häntä vain siksi, että et itse ole Hän. Sekin saattaa olla jotain ihmisenä olemisen alkukateutta. En tiedä. Kateuden tähden Jeesus kuitenkin kidutettiin kuoliaaksi.

Derridan edustama postmoderni yritys soveltaa kristinuskoa ilman Jumalaa näyttää vähän kateelliselta. ”Anteeksiannon ja –pyynnön globalisoituminen muistuttaa valtavaa tunnustusten, mullistusten, kääntymysten ja parannusten tekemisen prosessia. Se on tosiallisesti kristillinen ja kristillistymisen prosessia, joka ei tarvitse kristillistä kirkkoa mihinkään…”^[95]

Postmoderni projekti ei tyydy kirkon mitätöimiseen. Jumala itse täytyy tappaa ja Hänen talonsa ryöstää, jotta ihminen jäisi itse tyhjän kosmoksen ainoaksi hahmoksi, joka luo totuutta ja oikeutta, antaa lahjoja, on suvaitsevainen, suo anteeksiantoa jne. Elämän antaja täytyy tappaa, jotta ihminen pääsisi edes oman pienen maailmansa herraksi, totuuden ja hyvyyden luojaksi. Mutta ei seurattavien eliminoiminen siihen ole loppunut. Kun viimeinenkin yritys päästä Kalifiksi Kalifin paikalle on romahtanut, jää jäljelle postmoderni yritys tappaa kaikki Kalifit, jotta jokaisella jäisi vapaus olla oman elämänsä Kalifi. Onko se vain jatkoa paratiisikertomuksen kuvaamasta maanisesta vertailusta Jumalaan, eksistentiaalisesta kateudesta Jumalaa kohtaan, ja loputtomasta kilpailusta Jumalan kanssa, ettei vain tarvitsisi tunnustaa seuraavansa ketään?

Jotkut rohkeat yrittävät elää väistämättömyyksien ja välttämättömyyksien maailmassa, pysyen samalla uskollisina sekä oman käytöksensä, että ympäristönsä jatkuvalle eettiselle kyseenalaistamiselle. Usein heidän eettinen kritiikkinsä pohjautuu suoraan tai epäsuoraan Jeesuksen opetukseen siitä, ettei pidä osallistua sellaiseen vertailuun ja kilpailuun, joka revitään toisen selkänahasta. Ei ole sellaista näkymätöntä kättä, joka muuttaisi ahneutta ja kateutta, toisen voittamista ja eliminoimista yhteiseksi hyväksi tai taloudellista väkivaltaa kaikkien siunaukseksi.

Luojan kiitos meillä on tässä maailmassa myös rikkaita ja köyhiä rakkauden kierrättäjiä, ihmisiä joiden anteliaisuuden ja armollisuuden esimerkki innostaa muuhunkin kuin kilpailuun. Niiden esimerkki ei vain ole niin vastustamaton kuin vertailun, kilpailun, kateuden ja väkivallan vetovoima.

Kateellisen kilpailun vaihtoehdot eivät ehkä paista silmiin, mutta niiden valo tuikkii silti pimeässä. Hyviä roolimalleja löytyy kyllä. Seuraamisen arvoisia asioita ja ihmisiä on vielä. Miksi siis hukkaisin energiani hyvän kadehtimiseen ja sen kanssa kilpailemiseen, kun voin seurata sitä tai Häntä joka solullani.

j)             Ihailu ja kunnioitus

”Olette rikas ja jalosukuinen. Olette älykäs ja lahjakas. Olkoon niin ja Jumala teitä siunatkoon. Kunnioitan teitä, mutta tiedän itsekin olevani ihminen. Sillä, että kunnioitan teitä vailla kateutta, todistan teille arvokkuuteni ihmisenä.”[96]Dostojevski

Miksi me niin usein ilmaisemme ihailumme kateutena? ”Kadehdin sinun kykyäsi…” Onko se kateuden trivialisointia, kateudella imartelemista, puhtaan ihailemisen välttelemistä vai tunnustaudummeko ihailun ja kateuden välimaastossa kompuroiviksi änkyttäjiksi, tietämättä oikein kumpaan suuntaan mielemme seuravana hetkenä taipuu?

Kunnioitus on jo monta astetta vakavampi sana. Sitä on vaikeampi korvata kadehtia-sanalla, koska kunnioituksen takana on seisottava koko painollaan. Kunnioittaminen on harkittu arvovalinta, joka täyttää huoneen niin suurella arvovallalla, ettei kateus helposti mahdu mukaan. Kunnioittaminen on käytökseen asti ulottuva asenne. Se taipuu kumarrukseen ja palveluun ilman nöyristelyä tai itsen alentamista. Kunnioitus vahvistaa niitä rajoja, joita kateus ei edes huomioi. Minun ja hänen välinen ero ja etäisyys ovat selkeitä, vaikka kokisin kunnioitetun kuinka läheiseksi tahansa.

Kauhistuttavaa kyllä kadehdittuna oleminen on jo niin arvokasta valuuttaa, että jotkut mieluummin tulevat kadehdituiksi kuin kunnioitetuiksi. He työskentelevätkin mieluummin pomolle, jota kadehtivat kuin kunnioittavat. Siinä maailmassa kadehdittu pomo on vain seuraava saalis ja hänen asemansa on taas askeleen lähempänä sitä kaikkein kadehdituinta.

Kateus on pilalle mennyttä ihailua ja myrkyksi muuttunutta kunnioitusta. Sama muuttumisihme voi onneksi tapahtua toisin päin, vieläpä aika nopeasti. Kateuden voi vaihtaa ihailuun ja kunnioitukseen.

”Minä tiedostan olevani vahvasti kateellisuuteen taipuvainen. Onneksi olen keksinyt keinon, miten selviän sen kanssa tyylikkäästi. Kun oikein paljon kadehdin toista henkilöä, menen ja sanon hänelle, että ihailen sinua. Ja yritän vielä saada eritellyksi ihailuni aiheet. Yleensä kateuteni kohde on kaunis ja musikaalinen nainen. Tunnustuksen jälkeen kateus helpottaa.”[97]

Tämä on kaunis kertomus siitä, kuinka kateus sammutetaan, ennen kuin se polttaa koko talon. Heti kun se on tunnistettu, kateus vaihdetaan tietoisesti ihailuun. Ei riitä, että valinta tehdään korvien välissä. Se juntataan todellisuuteen tunnustamalla ihailu kateuden kohteelle. Sen kautta kateuteen taipuvainen onkin löytänyt elämäänsä riivaajan sijaan uuden inspiroivan ystävän.

Paavali tiesi kuinka tehokkaasti statuskateus syö keskinäistä kunniaa. Kirjeessään Rooman kunniakulttuurin lapsille hän käänsi tämän keskinäisen kilpailun nerokkaalla tavalla nurinpäin: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.”[98] Eli jos teidän välttämättä pitää kilpailla keskenänne, niin kilpailkaa siitä, kuka teistä eniten kunnioittaa toista. Jos joku hetkeksikään ottaa tämän ironisen neuvon vakavissaan, tajuaa että sen seuraaminen on täysin mahdotonta. Kunnioituksen ansaitsemisesta voi kilpailla, ja sitä roomalaiset tekivät lakkaamatta. Mutta miten voi kilpailla kunnioituksen antamisesta? Halusiko Paavali tällä ironisella paradoksillaan avata lukijoilleen oivalluksen siitä, että kunnioituksessa voi olla myös lahjan ulottuvuus? Kunnioitusta voi antaa myös sille, joka ei ole ehtinyt ansaita sitä. Kunnioitus alkaa tervehdyksestä, kuuntelemisesta ja vilpittömästä vastaamisesta. Totuusyhteisössä ei jätetä tilaa etäiselle toisen vakoilulle, joka on omiaan ruokkimaan kateutta. Kunnioitus alkaa rehellisestä puheesta ja kateus loppuu siihen samaan.

Sellainen on kuitenkin niin vaikeaa ja pelottavaa, että jokainen rohkean aloitteen tekijä muuttuu muille kunnioitettavaksi ja seurattavaksi esimerkiksi, ihailluksi rehellisyyden roolimalliksi.

k)           Kierrätä hyvyyttä

Paavali oli itse ollut kateuden riivaama. Niin kuin monet muutkin, hän oli pukenut kateutensa uskonnollisen oikeustaistelun muotoon. Hän oli ollut niin raivoissaan juutalaisen oikeaoppisuuden uusille haastajille, että kiersi papiston valtakirjalla kaupungista toiseen vangiten ”sen tien kulkijoita”, joiksi kristittyjä silloin kutsuttiin. Nyt hän joutui tulemaan toimeen itseensä kohdistuneen kateuden kanssa ja väsyksiin asti ojentamaan toisiaan kadehtivia kristittyjä:

”Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta… te elätte niin kuin ihmiset elävät.”[99]

Näin hän totesi kilpailuhenkisestä Korinton kaupungin seurakunnasta. Vaikka hän oli herännyt tunnistamaan oman kateutensa ja huomaamaan kuinka yleinen taakka kateus on ihmisten elämässä, hän kuitenkin uskoi, ettei Jeesuksen seuraajien tässä suhteessa tarvitsi elää ”niin kuin ihmiset elävät.” Hän uskoi mahdollisuuteen elää ilman kateutta sillä:

”Rakkaus ei kadehdi”[100]

Se ei valitettavasti estä ketään kadehtimasta rakkautta. Siitähän sisaruskateus alkaa, kun luulen muiden saavan enemmän rakkautta kuin minä. Sen jälkeen minä katson rakkautta kuin rajallista omaisuutta, joka on nyt toisen, eikä minun, hallussa. Ikään kuin rakkaus olisi testamentattu epätasaisesti ja loppunut sen jälkeen kesken. Vanhempieni rakkauden kohdalla niin on todella voinut käydäkin. Mutta ei rakkaus siihen loppunut. Siksi minun on päästettävä irti siitä rakkaudesta, jonka muut ovat saaneet ja avauduttava mille tahansa rakkaudelle, joka kohtaa minut nyt. Hyvyys ei lopu siihen, mitä minun sisarukseni ovat saaneet. Ehkä vanhempani eivät ehtineet korjata tasapainottomasti jakautunutta kiintymystään. Se ei sido minua elinikäiseen rakkauden puutteeseen. Tuhkimon lailla voin avautua rakkaudelle, joka ulottuu köyhyyteni tuhkaläjään asti ja nostaa minut sieltä pois.

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi,”[101] koska se suojelee sinua kateudelta. Helmut Schoeckenin mukaan tämä kateutta hillitsevä kristillinen etiikka on osittain mahdollistanut länsimaisen luovuuden ja taloudellisen kasvun. Kateus on kuitenkin hänen mukaansa kääntynyt uudenlaiseksi tasapäistäjäksi, jossa verottaja ajaa kadehtijoiden asemaa.

Säädettäköön verotusta miten tahansa ja mistä motiivista hyvänsä, se ei kateutta maailmasta poista. Kadehtimatta voi tehdä hyvää minkälaisen verotuksen alla tahansa. Fantasia täydellisen hyvästä yhteiskuntajärjestelmästä tai kuvitelma ihmisten täysin puhtaista motiiveista vain turhauttavat tarpeeksi hyvää elämää. Hyvyys tulee murusina ja näyttäytyy sirpaleina, mutta silti se ravitsee ja heijastaa valoa. Yleensä se kohtaa meidät vain unisena katseena, väsyneenä kosketuksena ja hyvin arkisena avuliaisuuden jämänä. Mutta silloin tällöin hyvyys yllättää suuruudellaan. Antaja löytää itsestään enemmän kuin koskaan uskoi ja vastaanottaja tulee hyvyyden armahtamaksi.

Nyt maailman rikkaimmat kilpailevat anteliaisuudellaan lupaamalla elämänsä aikana lahjoittaa vähintäänkin puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.  Rikkautensa tuhlaileva jakaminen on aina ollut yksi tapa välttää kadehdituksi tulemista. Kreikkalaiset ja Roomalaiset aristokraatit kilpailivat suurieleisellä anteliasuudella laimentaakseen itseensä kohdistuvaa kateutta. Bill Gates on hyvää vauhtia antamassa 95% omaisuudestaan niiden palvelemiseksi, joilla on vähiten. Rikkaimpaan prosenttiin kuuluvat ovat alkaneet häpäistä toisiaan anteliaisuuteen. Et pääse piireihin, jos et anna vähintään puolet omaisuudestasi köyhille. Motiivit voivat toki pilata hyviä töitä, mutta hyvät työt voivat myös jalostaa motiiveja, joten iloitkaamme kaikesta hyvän jakamisesta.

Rikkaana tai köyhänä voin anteliaisuuden kautta saada uudestaan kosketuksen hyvyyteen, jota aiemmin metsästin vain kaukaa ja tunnistaa itsessänikin osan sitä kauneudesta, jota kadehtien katselin vain muissa. Leivän murusina, suurina summina tai talkootyöllä. Sama se. Kateellinen kilpailu muuttuu hyvyydeksi yksi tarpeeksi hyvä työ kerrallaan. Lähellä utopiaa tai kaukana oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, aina voi vaihtaa kateellisen eleen ujoksi lahjaksi. Hyödyttääkö se ketään, tai valuuko se hukkaan. Sama se. Aina voi kiittää. Se kiinnittää meidät tavu kerrallaan elämän mielekkyyteen.

Elämä tuntuu elettävältä, eikä vain vaivoin siedettävältä. Muut tuntuvat mahdollisilta, eikä vain vaanivilta vaaroilta. Olen vihdoin vapaa ihailemaan ja kunnioittamaan menettämättä itseäni. Voin seurata, oppia esimerkistä ja tulla jonkun kaltaiseksi viihtyen samalla koko ajan peremmin itseni kanssa. Voin ekstaasissa ylistää pyhää, löytäen aina vain varmemmin takaisin kotiin. Voin kääntää kateuden kunnioitukseksi pientä kohtaan ja kiitokseksi korkeimman nöyryydelle. Voin levätä ja juosta lujaa, koska minun ei enää tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. Voin hymyillä peiliin ja nauraa toisten kanssa, koska vertailu ei enää aukaise kuilua meidän välillemme.

Olen vapaa ajamaan oikeutta ankaralla lempeydellä, koska en enää halveksi väärin tekijää. Olen vapaa puhumaan keisarin vaatteista, koska en enää halua häpäistä hänen alastomuuttaan. Voin haastaa valtoja ja voimia, koska en enää himoitse heidän linnojaan. Voin viihtyä kotona, koska asun vihdoin omissa nahoissani. Voin nauttia seurasta, koska vaara ei ole enää vihollisessa. Voin kutsua kotiin, koska lahjaksi annettua ei kukaan voi varastaa. Kateus, missä on sinun voittosi?

 

[1] Tutkitusti yli kolmannes FB selailija tekee juuri näin

[2] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 12.

[3] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 896.

[4] Helsingin yliopisto Valtiotieteellinen tiedekunta Käytännöllinen filosofia Pro gradu −tutkielma Huhtikuu 2011

[5] BartleBy.com.

[6] The Art of Literature, by Arthur Schopenhauer. On Reputation.

[7] Saarinen Risto. Jeesus Jokisen tapaus. Kirjapaja. 1999.

[8] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. The Westminister Press. Philadelphia. 1983. s. 96.

[9] Karin Jironet  Female Leadership: Management, Jungian Psychology, Spirituality and the Global Journey Through Purgatory Routledge. London. 2010. s. 43-45.

[10] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. !991. s. XII.

[11]  Williams James. The Girard Reader. Crossroad Bublishing Company. New York 1996. s. 198.

[12] Tällaisen prosessin kuvitteleminen imettävän lapsen alitajuntaan on nimenomaan kuvittelua, vailla mitään toteen näyttämisen mahdollisuuksia. Silti Kleinin tapa käsitellä kateutta ja kiitollisuutta elämän myöhemmissä vaiheissa on varsin antoisa.

[13] https://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130212172025.htm

[14] Lanham, MD: Roman & Littlefield. 2008. Ninivaggin uusin kirja soveltaa hänen kateusteoriaansa kasvatukseen: Biomental Child Development: Perspectives on Psychology and Parenting. 2013

[15] Siteeraus FB:ssa käymästämme keskustelusta.

[16] Tarmo Ahonen. FB-keskustelussamme aiheesta Kateus

[17] HS TIEDE 11.5.2015

[18] Jaak 3:14.

[19] Girard René. Collective Violence and Sacrifice in Shakespeare’s Julius Caesar. Bennington College. 1990. s. 15

[20] Lawler Peter & McConkey Dave (Editors) Faith, Reason and Political Life Today. Lexington Books.New York. Oxford. 2001. s. 216.

[21] Fedor Dostojevski. Kellariloukku. ExLibris. Helsinki.s. 74.

[22] Fedor Dostojevski. Kellari loukku. ExLibris. Helsinki. s. 202.

[23] Tarmo Ahonen. FB keskustelu.

[24] Liisa Rokala. Jaettu FB_keskustelussa.

[25] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. 212-218.

[26] Vaikka Schoeck väitti kateuden kohteiden olevan kategoorisesti viattomia ja heidän asemansa kategorisesti oikeutettuja. s. 315.

[27] Saarinen Risto. Jeesus Jokisen tapaus. Kirjapaja. 1999. s. 121.

[28] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 79.

[29] Suttie. J.D. The Origins of Love and Hate. Paul, French, Trubner & Co. London. 1935. s. 107, 110.

[30] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 70, 71.

[31] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. The Westminister Press. Philadelphia. 1983. s. 39.

[32] Jukka Tikander. Virittämässäni FB-keskustelussa aiheesta.

[33] Anna Foorumi. 29.6.08. Nykypäivän tabu: vanhempien kateus lapsiaan kohtaan!

[34] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. s. 50.

[35] Trendi. 8/2016 s. 110.

[36] Žižek Slavoj Violence. Six Sideways Reflections. Picador. New York. 2008. s. 72-79.

[37] Jes. 14:14.

[38] Jean-Paul Sartre. Existentialism and the Human Emotions. Philosophical Library. New York. 1957. s. 67.

[39] Girard René. Evolution and Conversion. s. 163

[40] Eliade Mircea. A History of Religious Ideas. Vol.1. University of Chicago Press. 1979. s. 72. (Siteerattu: Girard René. Evolution and Conversion. s. 163)

[41] Golsan Richard. René Girard and the Myth. Routledge. 2002. s. 90, 91.

[42] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. 146, 147.

[43] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 12-16, 29.

[44] Frank John Ninivaggi. Ayurveda: A Comprehensive Guide to Traditional Indian Medicine for the West. Lanham, MD, Rowman & Littlefield. 2008.

[45] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 274.

[46] Scoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966.

[47] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 40-56, 67.

[48] Scoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. s. 336, 337.

[49] (Vorks and Days) The Anatomy of Envy and the Gospel of Mark. Anselm C. Hagedorn and Jerome H. Neyrey. http://www.nd.edu/~jneyrey1/envy.html

[50] (Vorks and Days) The Anatomy of Envy and the Gospel of Mark. Anselm C. Hagedorn and Jerome H. Neyrey. http://www.nd.edu/~jneyrey1/envy.html

[51] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. s. 345-360.

[52] Richard H. Smith, Ugo Merlone, Michelle K. Duffy. Envy at Work and in Organizations.  Oxford University Press. s. 409-420.

[53] Gonzalo Fernandez de la Mora,Antonio De Nicolas Egalitarian Envy: The Political Foundations of Social Justice. toExcel. New York. 1987. s. 51, 52.

[54] Alexsandr Solzhenitsyn. The Gulag Archipelago, 1918-1956, I-II, Harper and Row: New York. 1973. s. 31-32.

[55] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 240.

[56] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 287-307.

[57] Waltari Mika, Ihmiskunnan viholliset II, WSOY 1964, s.689.

[58] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. s. 305.

[59] Scoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 341.

[60] Scoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 76.

[61] Gal 3:28. ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

[62] Larissa Z. Tiedens, Colin Wayne Leach. The Social Life of Emotions. Cambridge University Press 2004. s. 59.

[63] Paul Dumouchel. A Mimetic Rereading of Helmut Schoeck’s Theory of Evy. In: Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media. Lit Verlag.  Wien. 2005. s. 105.

[64] https://theconservativemind.net/french-verses-american-revolutions/

[65] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 277-284.

[66] FB:ssa käyty keskustelu aiheesta.

[67] Taloussanomat 3.12.97.

[68] Saarinen Risto. Jeesus Jokisen tapaus. Kirjapaja. 1999. s. 141.

[69] http://www.politico.com/magazine/story/2014/06/the-pitchforks-are-coming-for-us-plutocrats-108014?o=0

[70] Zygmunt Bauman. Postmodern Ethics.  Wiley-Blackwell. 1993.

[71] Princeton University Press. New Jersey. 1941. s. 97. Kierkegaard ja erityisesti tämä kirja legendaarisen vaikealukuinen. Torsti Lehtinen on elämäntyönään tehnyt Söreniä suomalaisille ymmärrettäväksi. Myös Heidi Liehun väitöskirja Søren Kierkegaard’s Theory of Stages and its Relation to Hegel on aikanaan sytyttänyt minut tuleen.

[72] Terho Pursiainen Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle. Kirjapaja. 1998.

[73] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. The Westminister Press. Philadelphia. 1983. s. 92

[74] A Treatise of Human Nature, Sect. viii.

[75] 1Moos 26:14,15.

[76] Schoeck Helmut. Envy. A Theory of Social Behaviour. Liberty Fund, Inc. Indiana. 1966. s. 139.

[77] Richard H. Smith The Joy of Pain: Schadenfreude and the Dark Side of Human Nature.Oxford. 2013. s.145-151

[78] http://www.bennionkearny.com/Hitler-views-on-Britain-and-British-Empire.htm

[79] http://www.realclearhistory.com/2016/05/21/jealous_duce_was_green_with_hitler-envy_2406.html.

[80] Hanna Segal. Introduction to the Work of Melanie Klein. Karnac Books 1988.s. 147.

[81] Outi Meriluoto. Virittämässäni FB-keskustelussa aiheesta.

[82] Ninja Kuosmanen. Kateuskeskustelusta Facebook seinälläni.

[83] Pointing the way. Collected essays. Humanities press international Inc. New Jersey & London. -57. s. 109.

[84] FB-keskustelussa jaettua.

[85] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. The Westminister Press. Philadelphia. 1983. s. 66.

[86] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. The Westminister Press. Philadelphia. 1983. s. 124.

[87] The brothers Karamazov. s. 303.

[88] Heikki Ikäheimo. Tunnustus, subjektiviteetti ja inhimillinen elämänmuoto. Tutkimuksia Hegelistä ja persoonien välisistä tunnustussuhteista. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research.

[89] Ulanov Barry & Ann Cinderella & her Sisters. The Envied and the Envying. The Westminister Press. Philadelphia. 1983. s. 126.

[90] Olen noin 15 vuotta sitten kirjoittanut aiheesta Kiitollisuus & vertailu, kilpailu ja kateus. Silloin keskityin kiitollisuuteen ja käsittelin kateutta sen vastakohtana. Nyt kun käsittelen kateutta ja kiitollisuutta sen vastakohtana, viittaan tältä osin tuohon tutkielmaan.

[91] I and Thou. Charles Scribner -70.

[92] Sonja Koo. Facebook seinälläni käydyssä kateuskeskustelussa.

[93] Tarmo Ahonen. Facebook seinälläni käydyssä kateuskeskustelussa.

[94] Mark 12:29-31.

[95] J. Derrida. The Century and the Pardon. http://www.excitingland.com/fixion/pardonEngl.htm

[96] Isä Zossiman puhe kirjasta Karamazovin veljet. Luku 3.

[97] Päivi Penttilä. Kateuskeskustelusta Facebook seinälläni.

[98] Room 12:10.

[99] 1Kor 3:3.

[100] 1Kor 13:4.

[101] Matt 22:39.

The post 16.3 Kateuden aika appeared first on TeoBlogi.